Hyppää sisältöön

Irtipäästäminen, vanhemman kehitystehtävä

Julkaistu

Pianonsoiton tekniikka voidaan palauttaa kahteen refleksiin, tarttumis- ja irtipäästämisreflekseihin, sanoi eräs asiaan paneutunut musiikkitieteilijä. Ei siis periaatteessa kovin monimutkaista.

Kuten ei vanhemmuuskaan. Tarttuminen voisi merkitä rajojen asettamista ja turvan antamista, irtipäästäminen luottamusta siihen, että lapsi pärjää omillaan. Mutta siinä missä pianonsoitto on näiden refleksien jatkuvaa vaihtelua, vanhemmuus on pikemminkin äärimmäisen hidas kämmenen aukaiseminen. Siitä lapsi lopulta lehahtaa lentoon kuin perhonen. Ihannetapauksessa kämmen jää auki, jolloin perhonen voi siihen tarvittaessa vielä palata.

Näin täydellistä musiikkiin heittäytymistä näkee klassisella puolella harvemmin. Turkkilainen Fazil Say ei kumarra auktoriteetteja, mistä syystä hän on joutunut kotimaassaan vaikeuksiin. Leikkiin antautuva, intuitiota seuraava vanhempi.

Irtipäästäminen on vaikeaa, jos lapsi on vanhempien egon jatke, huonon itsetunnon paikka tai vanhempien omien toiveiden projektio. Jussi kirjoitti taannoin kirjailija Franz Kafkan isästä. Myös musiikin historiasta tunnetaan niitä, jotka joutuivat olemaan kunnianhimoisen isän egon jatkeina. Mozart kiersi isänsä kanssa henkensä kaupalla ympäri Euroopan hoveja esittelemässä taitojaan, Beethoven joutui heräämään keskellä yötä soittamaan isänsä humalaiselle äijäseurueelle, Clara Wieck (myöhemmin Schumann) eli isänsä vartioimana harjoittelemassa pianonsoittoa. Lisää esimerkkejä löytyy vaikkapa Jari Sinkkosen uudesta kirjasta, joka kertoo säveltäjien hauraasta elämästä.

Kuten pianonsoittoa, myös vanhemmuutta tarvitsee harjoitella. Mitä enemmän ja laadukkaampaa harjoittelua, sitä parempiin tuloksiin on mahdollista päästä. Jos lasten kanssa viettää paljon aikaa, oppimistilaisuuksia tarjoutuu tiuhaan, mutta kokonaan toinen asia on – viittaan nyt itseeni – kuinka tietoista treeni on. Kymmenentuhannen tunnin sääntö saattaa toteutua teoriassa, mutta vanhemmuuden mestaruustaso taitaa jäädä maininnoiksi isänpäiväkorteissa.

Argentiinalaiselle Martha Argerichille kaikki pianokirjallisuus tuntuu olevan liian helppoa. Kaikki on nähty, mikään ei enää sytytä kunnolla. Ansioitunut, ehkä jo hieman kyyniseksi käynyt kasvatuksen ammattilainen.

Pianonsoitossa tekniikan harjoittaminen vaatii suuren panoksen. Tunnetaitojen ja muusikkouden ajatellaan kehittyvän vähän niin kuin siinä sivussa. Vanhemmuuden teknisen puolen – jos tällaista jakoa on edes mielekästä tehdä – omaksuu helposti, mutta tunne- ja sosiaalisten taitojen opettelu on pidempi juttu.

Minusta tuntuu siltä, että irtipäästäminen, kämmenen hidas aukaisu, on vanhemmuuden keskeisiä kehitystehtäviä. Me vanhemmat emme omista lapsiamme. Lapset on lainassa, heitetty meille, ja meidän tehtävämme on antaa heille sellaiset valmiudet, joilla he voivat mahdollisimman hyvin selviytyä elämästä.

Kanadalainen Glenn Gould musisoi omassa maailmassaan omilla ehdoillaan. Gould konsertoi vähän, mutta teki studiossaan ahkerasti levytyksiä, joihin kuuluivat pianonsoiton lisäksi nariseva tuoli ja epävireinen hyminä. Teoreetikko, joka on etääntynyt arjen realiteeteista.

Emme omista lapsia, mutta he ovat osa meitä. Sen huomaa vaikkapa silloin, kun poika 7 v tippuu puusta. Paniikkihuuto aiheuttaa viiltävän kivun myös minussa, mutta pian otsalohko ottaa tilannetta haltuun: otan verisen pojan syliin, kannan sisälle, lohdutan, pesen kasvot, huomaan että verta tulee vain nenästä, mutta muuten poika on kunnossa. Vaihdan paidan ja pidän poikaa sylissä, kunnes hän haluaa lähteä jatkamaan leikkiään. Myöhemmin vilunväristys vielä läpäisee kehon: entä jos olisi käynyt pahemmin.

Toisaalta lapsi on yksilö, toisaalta osa minua. Minun on kyettävä päästämään irti itsestäni.

Vain täydellinen on kyllin hyvää. Italialainen Arturo Benedetti Michelangelin täydellisyydentavoittelu vaikeutti hänen konsertointiaan ja levyttämistään. Kasvatusperiaattena täydellisyyden vaatiminen on tuhoisaa.

Irtipäästämisessä minua askarruttaa tällä hetkellä kaikkein eniten se, miten minun tulisi valmistaa lapsiani kohtaamaan tulevaisuus. Tulisiko minun pyrkiä antamaan lapsilleni valmiuksia, joiden avulla he selviävät ylikulutus-yhteiskunnassa, joka ei itse selviydy? Vai pitäisikö minun pyrkiä antamaan lapsilleni valmiuksia, joiden avulla he selviävät yhteiskunnassa, joka mahdollisesti seuraa nykyistä luonnonvarojen riistolle perustuvaa yhteiskuntaa? Jos valitsen jälkimmäisen, mistä tiedän, millainen se yhteiskunta on ja millaisia taitoja siellä tarvitaan?

Topi Linjama