Ilman leikkiä, meteliä, ja mölyä ei ole mitään

Odottelin joku vuosi sitten muskaritunnin loppua auton ratissa radiota kuunnellen. Uutisissa olivat suomalaislasten pudonneet PISA-tulokset. Tätä oli sitten tutkittu, ja eräs tehty havainto jäi reportaasista kovasti mieleen: ne lapset, joiden kotona oli kirjahylly olivat saaneet keskimäärin kymmenen pistettä paremmat tulokset kuin ne lapset, joiden kotona ei ollut kirjahyllyä. Siis pelkällä hyllyn olemassaololla oli näin positiivinen vaikutus! Ei sillä luetaanko niitä kirjoja, tai ovatko selkämykset järjestetty värien mukaan. Oletettavasti tutkimuksessa oli kysytty muutakin, eikä yksittäisistä muuttujista pitäisi liian yleistäviä johtopäätöksiä tehdä.

Kuitenkin jotain kansantajuista ajatuksessa on: kotona esilläolevat asiat voi mieltää helpommin normaaleiksi, turvallisiksi, mahdollisiksi jne. Jos vanhemmat antavat edes tahattomasti esimerkin siitä, että kirjat ja lukeminen eivät kuulu luonnollisena osana elämään, lienee aiheeseen vaikea suhtautua myöhemmin vailla ennakko-oletuksia. Kaikki kunnia toki teineille jotka kapinoivat Camus’n, Dostojevskin, ja Hessen sutkauksia viskellen.

Mutta mites musiikin ja musikaalisuuden kanssa? Eikai siltä voi nykyaikana välttyä. Ennemmin sitä joutuu tekemään töitä sen eteen, etteivät lapset ala lallattaa jokaista kaupoissa, kaduilla, ja autoradioissa raikuvaa yökerhorenkutusta. Itselläni ei ole kokemusta pakkopullanmakuisista pianotunneista, tai siitä, että minua olisi lapsena mitenkään työnnetty musiikkiharrastusta kohti. Perttu Lepän elokuva Pitkä kuuma kesä (1999) pakotti meidät ala-asteen kolmosluokkalaiset perustamaan bändejä vaikkei kenelläkään ollut mitään soittimia, soittotaidosta puhumattakaan. Vedin bändileikissä jotenkin kitaranpituisen tikun, ja aloin sellaista rankumaan. Ensin jostain kaupunginteatterin varastosta lainattu akustinen, sitten 11v-synttärilahjaksi sähköinen. Kävin parin vuoden ajan yksityisopettajan opetuksessa mutta sitten rohkeus petti kun olisikin pitänyt siirtyä konservatorion ryhmäopetukseen.

Harrastus jäi joksikin aikaa taka-alalle mutta on sittemmin ponnahdellut pintaan tasaisin väliajoin. Lapsena niin mielellään, kuin vastentahtoisesti opittuja taitoja arvostaa sitten, kun jotain pitäisi aikuisena opetella uutta; plektra ei tipu sormien välistä. Silti joku musiikin teorian tärppi sieltä pianotunneilta olisi tarpeen kun sitten joskus soittaakin porukassa, ja joku ehdottaa, että biisin voisi vaihtaa toiseen sävellajiin. Kirjat on helppo jättää levälleen ”kannustamaan”. Musikaalisuuteen kasvattaminen sisältää sen sudenkuopan, että ensimmäiset vuodet pillin, rummun, basson, ”skeban”, haitarin, tai englannintorven parissa tietävät sietämätöntä meteliä. Lisäksi musiikkiharrastus pitäisi aloittaa nykytietämyksellä jo niinä vuosina, kun yöheräämiset ja pukemisraivonhuudot ovat alkaneet autuaasti unohtua. Oi korvia, oi hermoja.

Omaan huusholliini on kertynyt jonkin verran instrumentteja. On perintöpianoa, pari kitaraa, viimeksi kaverilta puolivahingossa ostettu rumpusetin puolikas. Olen huomannut, ettei niiden tarvitse olla kuin esillä, niin nuoret sormet hakeutuvat kielille ja koskettimille kuin itsestään. Itseilmaisun tarveko meissä on niin syvällä? Musiikkiin kannustamista ei tarvitse aloittaa Schubertista ja Brahmsista – esimerkiksi jostain lempielokuvasta tai -pelistä napattu teemanpätkä totuttaa musisointiin, siis siihen, että sitä todella voi soittaa itse. Meillä on soinut Tähtien Sota – elokuvien ”Imperiumin marssi” sekä kauhupeli Five Nights at Freddy’s kautta koukannut ”Toreadorin aaria” Bizet’n Carmenista.

Tuntemattomia ovat muusain polut. Musiikinopetus alkaa parhaimmillaan leikistä. Tuttu rumpali kertoi, että hänen tunneillaan ensin hakataan muutama tunti ihan ilman pidäkkeitä, ja sitten katsotaan saisiko hommaan järkeä. Pianistiystäväni taasen muistutti, että vaikka pianon koskettimia on helppo tapailla, ovat jotkin orkesterisoittimet, kuten viulut tai puhaltimet sellaisia, että ensimmäiset VUODET menevät siedettävän äänen ulossaamiseen. Samaan syssyyn sain häneltä tukea omiin törsäilemisiini: soittimia voi hankkia hyvällä omallatunnolla, sillä ne säilyttävät oikein kohdeltuina arvonsa. Ehkä isommat pianot ovat menettäneet paikkansa osana suomalaiskotien sisustusta. Fazereita ja Hellaksia saa hakea tori.fi:stä kahvipakettia vastaan vaikka useamman kuolinpesällisen. Rento kesävinkkini onkin siis, että pienten ja keskisuurten lasten vanhemmat soitinliikkeeseen mars! Myydään siellä korvatulppiakin.