Illuusio omasta virheettömyydestä on virheistä suurin – myös kasvatuksessa

Kaikki mokailevat. Maitolasit kaatuvat, sepalukset jäävät auki, ruokaa tippuu rinnuksille ja sovitut asiat unohtuvat. Sanomme lapsillemme asioita, joita ei kannattaisi sanoa. Ilma on sakeanaan sekä aivopierujen että tavallisten vahinkopierujen hajusta. Mutta kuten improvisaatioteatterissa, niin myös elämässä: moka on yleensä lahja.  

Mokailuun kannattaa suhtautua huumorilla. Loppujen lopuksi pienet kämmit rikastuttavat elämää, ja niitä on mukava muistella myös myöhemmin. Joskus tahattomat möhläykset tosin tuottavat taloudellista tappiota tai murtuneita luita, minkä takia itsensä tumpeloksi tuntevan kannattaa maksaa kallista kaiken varan vakuutusta eli niin sanottua pöljän pojan vakuutusta. Moka on lahja -viisautta ei tietenkään kannata toitottaa hänelle, joka on juuri peruuttanut Teslan takapuskurin tohjoksi katsastamattomalla autolla. Viisastelu ei todennäköisesti uppoa häneen, jonka koko elämä tuntuu olevan yhtä säheltämistä.

Onko moka siis aina lahja? Käsitteellisen sekaannuksen vuoksi kutsuttakoon mokia, joista koituu kohtuutonta haittaa joko mokailijalle itselleen tai hänen lähiympäristölleen, virheiksi. Virhe on mokaa isompi, ja siitä on toki syytä oppia, mutta olisi groteskia puhua virheestä lahjana. Kun rattijuoppo ajaa humalassa mummon päälle suojatiellä tai kun opettaja haukkuu oppilaansa tyhmäksi ja laiskaksi luokan edessä, sanotaanko heille: virhe on lahja. Ei. Opiksi virhe voi olla, jos sitä seuraa jonkinlainen katumus ja tapojen parannus.

Kuten mokia, myös virheitä tekee jokainen, niin lasten kasvatuksessa kuin elämässä muutenkin. Lapsetkin tekevät virheitä: he kiusaavat kavereitaan, ovat epäreiluja toisiaan kohtaan, lunttaavat kokeissa, haistattelevat vanhemmilleen ja valehtelevat päästäkseen tekemistään töllöntöistä kuin koira veräjästä. Kasvattajat ne vasta virheitä tekevätkin – pahimmat yleensä lasten tekemien virheiden jälkeen.

Kasvattajan tekemiä virheitä kutsutaan luonnollisesti kasvatusvirheiksi, ja niitä on ainakin kahta lajia: vanhempi kohtelee lastaan joko välinpitämättömästi tai liian jyrkästi. Tyypillinen virhe on reagoida ärähtämällä lapselle, kun tämä esimerkiksi kaataa vahingossa maitolasin maahan – kuten minä juuri tein. Nämä virheet ovat onneksi kohtuullisen pieniä, mutta ellei niistä ota opiksi, kasvavat ne tietysti isommaksi ajan kanssa, ja virheestä kärsii aina lapsi.

Isomman virheen kasvattaja tekee silloin, kun reagoi lapsen tekemään virheeseen väärin. Vanhempi saattaa puolustaa lastaan aggressiivisesti, kun tämä on selvästi toiminut itse ikävästi, vaikkapa kiusannut luokkakaveriaan. Virhe on myöskin lapsen virheen ohittaminen olankohautuksella: sattuuhan noita. Suurimman virheensä kasvattaja tekee kuitenkin kohdatessaan lapsen virheen jälkeen jyrkän aggressiivisesti: huutaen, haukkuen, nolaten ja solvaten – jopa kurittaen.

Tehdessään virheitä ja mokia ihminen joutuu tekemisiin hankalien tunteiden kuten häpeän kanssa. Häpeän pelko estää usein omannäköisen, rohkean elämän, mutta se saa myös esittämään jotain sellaista, mitä ei ole; mokien, huolimattomuuksien ja virheiden kyllästämää elämäänsä ei kehtaa sellaisenaan esitellä muille, vaan kuvaa on pakko siloitella. Somekuvissa kaikki näyttää hyvältä ja kotikin siistiltä ainakin silloin, kun paikalla on vieraita. Toivottavasti kukaan ei katso mattojen alle.

Jokaisen kasvattajan pitäisi olla tarkkana, ettei siirrä omia häpeän tunteitaan lapsiinsa. Se ei ole helppoa, lapset kun usein nolostuvat melko helposti. On kuitenkin paljon asioita, joita ei tarvitse eikä kannata hävetä. Toisinaan taas häpeän kohtaaminen on välttämätöntä, jotta tekemästään virheestä voi ottaa opiksi.  Mistä sitten tietää, milloin on tehnyt hupaisan pikkumokan ja milloin häpeällisen virheen? Jaoimme karkeasti yksinkertaistaen mokat ja virheet kolmeen kategoriaan eli lokeroon:

A) Pikkumokat ovat sellaisia, joita tekee jokainen, kaltaiseni kömpelöt tumpelot toki keskimääräistä enemmän. Ne sulostuttavat elämää ja ovat oikeasti lahjoja, eikä niistä ei ole vaaraa kenellekään. Maito kaatui, nilkka nyrjähti, valkopyykin sekaan sujahti punaiset sukat – entä sitten?

B) Hetken harmiksi voisi kutsua vähän isompia mokia, jotka aiheuttavat kohtuullista rahanmenoa, kipua, särkyä, mielipahaa ja unettomuutta. Tällainen mokailija saattaa unohtaa pikkuvauvan parkkihalliin ja kylpyammeen päiväksi valumaan. D-vitamiini unohtuu kuukausiksi ja kortti on kuivumassa tuon tuosta. B-tyypin mokailija on vähänkään tunnollisemman ihmisen mielestä kamala sähläri.

C) Oikea virhe on sellainen, joka aiheuttaa pysyvämpää haittaa tai vammoja. Nyt liikutaan vanhemmuuden näkökulmasta myös kasvatusvirheiden alueella.  Monesti tuntuu siltä, että kasvatuksessa suurimmat virheet jäävät tekemättä temperamentiltaan helppojen lasten kanssa. Kasvattajuus mitataan kuitenkin haastavimpina hetkinä: lapsi käyttäytyy huonosti, länkyttää, on ahdistunut ja masentunut. Näissä tilanteissa on vaikeaa ottaa kauhalla,  jos on itse lusikalla saanut. Pahimmillaan kasvattaja tekee haastavissa tilanteissa virheitä, joiden vaikutukset tuntuvat pitkään: huutaa, mitätöi, haukkuu ja kurittaa.

Harva vanhempi voi ylpeillä itsestään sanoen: minä en ole virheitä tehnyt. Virheetöntä ihmistä ei nimittäin ole. Jokainen tekee virheitä, myös kasvatuksessa. Monen mielestä on mukavaa sättiä ja moralisoida selän takana B-tyypin sähläriä: Näitkö, miten likaiset paidat niiden lapsilla oli? Taas se on myöhässä! Eikö ne koskaan pese tuon lapsen kainaloita, kamala lemu! Pahimmat moralisoijat ovat kuitenkin usein heitä, jotka omassa mokien välttelyssään syyllistyvät paljon pahempaan: takakireyteen ja täydellisyyden tavoitteluun. Virheettömäksi itseään luuleva tekee oikean emävirheen. Vain virheistä voi nimittäin oppia, virheettömyyden illuusiosta ei.

Otto Kallioranta ja Antti Kanto