Hyveitä ja kuolemansyntejä

Taas on kevät ja uudet ylioppilaat saavat lakkinsa. Lehdissä on kirjoiteltu 11 laudaturin ylioppilaista mutta toisaalta muistuteltu, että valtaosa kokelaista kirjoittaa ihan tavallisen keskinkertaiset paperit ja löytää silti elämässä paikkansa.

Kaikista ei tule huippujohtajia eikä rahamaailman raatajia, joista HS Visio vähän aikaa sitten kirjoitti. Moni tekijä määrää sen, mikä ihmisestä tulee; kaikki eivät ole kunnianhimoisia, sosiaalisesti huipputaitavia ja älykkäitä työnarkomaaneja, jotka oman mukavuudenhalunsa uhraten johtavat kansakuntia tai suuria pankkeja. Harvan nimi päätyy Forbesin listoille tai edes HS Visioon.

Mikä ihmistä sitten ajaa, mitkä motiivit vaikuttavat niihin valintoihin, joita elämässä teemme? Osaan vastata puutteellisesti ja vain omasta puolestani – olen tehnyt tuttavuutta itseni kanssa vasta alle 40 vuotta. 

Laiskuus ja ahneus

Tarkastelkaamme maallista harhailuani hetki kuolemansyntien näkökulmasta. En pidä itseäni kovin ylpeänä, en vihaisena, ylensyöntikin on kutakuinkin hallinnassa. Kateuden kanssa tulen toimeen, himoni osaan hillitä. Eittämättä minulle likeisimpiä kuolemansyntejä ovat laiskuus ja ahneus, jotka ovatkin melko persoonallisia veijareita – samassa ihmisessä ilmetessään ne näyttävät neutraloivan toisensa, saavat syntisen näyttämään tavalliselta, lähes hyveelliseltä vaeltajalta.

Eittämättä minulle likeisimpiä kuolemansyntejä ovat laiskuus ja ahneus.

Nimittäin pelkän ahneuden riivaamat syntisäkit uurastavat esimerkiksi rahoitus- ja lakimaailman alimmilla portailla. He uhraavat vapaa-aikansa, parisuhteensa ja usein myös terveytensä rikastuakseen – ja ennen kaikkea tehdäkseen vielä enemmän töitä rikkaiksi tultuaan. Voisi sanoa, että he ovat ahkeria ihmisiä.  Laiskuus taas – siitä onkin kirjoitettu paljon. Sananlaskut neuvovat laiskaa menemään muurahaisen tykö ja ottamaan opikseen. Viktor Hugon mukaan laiskuuden poika on varkaus, tytär nälkä. Ahneuden kanssa kamppailevalle puhuttelevin lienee Benjamin Franklinin lohkaisu: “Laiskuus taittaa matkaa niin hitaasti, että köyhyys saavuttaa sen tuota pikaa.” 

Minä olen toista maata kuin nämä ahkerat ja kunnianhimoiset uraohjukset. Olen suoriutuja pikemmin kuin suorittaja, raatajan sijaan raahautuja. Minussa asuu laiskuus, tuo kuolemansynti ja oikea maanvaiva, jonka vuoksi – tai ansiosta – olen joutunut tinkimään tavoitteistani. Silti olen myös ahne ja haluaisin kernaasti olla rikas kuin Wall Streetin susi. Laiskuuteni kuitenkin kamppailee ahneuttani vastaan kuin verikoira, joka taistelee samasta luupalasta lajitoverinsa kanssa. Olen siis onnekas! Luupala – sieluparkani – säästyy väkivaltaiselta ja irvokkaalta kaluamiselta. Minun ei tarvitse maata helvetissä muiden tallottavana eikä pikku-Belsebub toisaalta pääse tunkemaan paholaisen pajassa taottuja kolikoita kurkustani alas.

Lievä kuolemansynti on hyve

Vaihdan näkökulmaa.

“Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, lohduttaa Eino Leino Hymyilevän Apollon kenties kuuluisimmassa säkeessä. Ehkäpä kuolemansyntini ovatkin vain heikkouksia, jotka käänteisessä, lempeämmässä katsannossa muuttuvat klassisiksi hyveiksi: ahneus käytännölliseksi järjeksi ja laiskuus kohtuullisuudeksi. Arvostan vapaa-aikaani perheen ja ystävien kanssa niin paljon, etten mitenkään voisi uhrata sitä rahan hankkimiselle. Työtä, johon lähteminen vain sattuu olemaan usein kovin hidasta, pidän periluterilaisen kasvatuksen saaneena kuitenkin suuressa arvossa. Joutenolo on oikotie syntiin, muistan pyhäkoulunopettajan sanoneen, mutta ovathan autuaita hitaat aamut, sohvalla makoilu ja kiireetön rupattelu! Tykkään katsella raatamista ja olla itse jouten. 

Jotta voi saavuttaa tasapainon elämässä, on tunnettava arvonsa ja asetettava tavoitteet niiden mukaan. On parasta olla sovussa kuolemansyntiensä ja hyveidensä kanssa, siedettävä kivet kengissä. Minäkin yritän pitää verikoirani kaukana ruokakomerosta. 

Ja kyllä elämässä pitää olla jonkinlainen ryhti! Laiskottelu on tunnetusti paljon mukavampaa, kun työtä on tehty alle. Pitkän velttoilun päälle saunomisesta tulee vain löysännihkeä fiilis, kun taas löylyttely touhupäivän jälkeen on pelkästään virkistävää. Kohtuullisen järkevälle ahneelle laiskurille työnteko on vähän kuin kristitylle risti, jota on kannettava selässä: raskas ja epämukava mutta tärkeä ja sopivasti maadoittava. Ilmankaan ei osaisi elää.