Hyvä on hullun itsekseen nauraa
”Oleksie Otto hullu, ko ittekses täällä naurat?” kysyi minulta kerran ystäväni äiti, johon sattumalta törmäsin Tornion pääkirjastossa. Vuosi taisi olla 2002 ja minä nuori ylioppilas. Nauroimme yhdessä: pörröt meillä päin itsekseen nauraa!
Ja totta se se: olenhan minä aina ollut vähän sellainen itsekseni nauraja, yksinpuhelija ja ihmisten möllöttäjä. Piirre kulkee meillä suvussa. Tätini pulisee yksikseen kohtapa enemmän kuin muiden kanssa, vaikka sosiaalinen ihminen onkin. Serkkuni kiinteän tuijotuksen ystäväni laittoi taannoin maalaisuuden piikkiin, mutta kyllä se on sukuvika: meillä Kalliorannoilla jää helposti niin sanotusti töllö päälle. Isälläni taas pyörii julkisella paikalla pää kuin pössihavukalla. Rasittavampaa Educa-messuseuraa saa hakea, ja itse olen samanlainen.
Toki jokainen meistä elää yksinäisyydessä omaa elämäänsä, puhuu itsekseen ja huhuilee, se on selvä. Hullun maine tulee kuitenkin siitä, kun aikuinen ihminen ei osaa pitää suutaan kiinni liikkuessaan yksin ihmisten ilmoilla; minä saatan naurahdella, pysähtyä tuijottamaan tai lausahtaa jotain puoliääneen keskellä väkijoukkoa. Ajatukseni ovat jossain muualla kuin välittömässä ympäristössäni. Ei siinä tule tarkkailtua, kuka näkee ja kuulee, unohdan olevani ihmisten silmien alla. Jos jokin tai joku minut tilastani havahduttaa, alkaa helposti vähän nolottaa.
Kuten kaikki tietävät, lapset tuijottavat uusia asioita estottomasti, mikä kertoo lapsen luonnollisesta uteliaisuudesta maailmaa, sen ilmiöitä ja ihmisiä kohtaan. Pieni lapsi tapittaa ohiajavaa autoa ja päristelee huuliaan ajoneuvoa matkien. Jossain vaiheessa möllöttely vähenee, huulten pärinä vaikenee ja ihmettelevä katse haalistuu. Lapsi on sivistynyt siinä määrin, että on oppinut pitämään naamansa peruslukemilla. Olemus on asiallinen, hillityn läsnäoleva, poissa hölmistyneen pysähtynyt nallotus.
Minusta se on jotenkin surullista. Ei lasta saa kieltää tarkkailemasta! Utelias ilme viestii syvästä keskittyneisyydestä, yksinpuhelu, nauraminen ja ympäristön imitoiminen kahlitsemattomasta luovuuden tilasta, jossa eläminen vain sattuu näkymään joidenkin olemuksessa voimakkaammin kuin toisten. Aikuista on toki syytä joskus ystävällisesti pukata vaikka kyynärpäällä kylkeen, kuten lankoni teki minulle vuosia sitten Oulun yliopiston kahvilassa. Kasvoni haparoivat tiedostamattani edessä jonottavan tutkijan hassua perusilmettä: avonaista suuta, tuulettuvia hampaita ja pöllämystyneinä sirittäviä silmiä. Lanko pelkäsi, että nolaan mimiikallani sekä tutkijan että itseni. Oikeassahan hän oli, vaikka lopultakin kyse oli kahden kaltaisensa kohtaamisesta. Onneksi kukaan ei tilanteesta loukkaantunut.
Ehkä sitten on parempi, että varsinkin pääkaupungissa avoimen metsäläiset piirteet karsiutuvat ihmisestä pois; mahdollisesti jopa nurmijärveläiset nykykirjailijat osaavat tarkkailla ympäristöään ääneen ölisemättä, tummat lasit silmillään, normaaleilta vaikuttaen. Ennen oli toisin! Mutta silti: kuinka paljon luovuutta tukahdutetaan, kun ihmisiä pakotetaan näihin välillä niin ahtaisiin sivistyksen normeihin? “Älä vahtaa, miksi sinä päästelet ääniä, sulje suusi, ettei sinne lennä kärpäsiä, katso eteesi!” Kuiskaten sähähdetyt komennot kaikuvat junissa, ravintoloissa ja sukujuhlissa. Pienet ja vähän isommatkin pällistelijät oppivat ehkä olemaan ihmisiksi mutta menettävät samalla jotain arvokasta. Toivottavasti ovat edes poikkeusoloissa saaneet hämmästellä maailmaa rauhassa.
Minä harhauduin vuosiksi ihannoimaan ja tavoittelemaan – siinä paremmin onnistumatta – tyyliä, joka saa ihmiset vaikuttamaan mahdollisimman normaaleilta: tyynen rauhallisilta, ilmeettömiltä ja hengettömiltä. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, että hulluuden ulkoisten ja näkyvimpien merkkien peittely julkisella paikalla on ihan ok, normaaliuden tavoittelu taas ei. Toki havahtuminen on johtanut ylilyönteihin, ja vaimoni on niistä minulle silloin tällöin ystävällisesti huomauttanut. Oivallus on silti iso! Tästedes kannustan lapsianikin elämään rohkeasti omaa sisäistä maailmaansa todeksi, vaikka sieltä maailmasta jokunen yksittäinen hörähdys joskus karkaisikin.
Törmäsin yksinauruni narauttaneen ystäväni äitiin toistamiseen vuosia myöhemmin. Olin juuri lopettanut huvittavan keskustelun toisen ihmisen kanssa, ja hän sai minut taas kiinni hymy kasvoillani ilman keskustelukumppania. Riemua riitti: taas se nauraa täällä itsekseen, ei se terve ole! Nauroimme jälleen hetken yhdessä, kaksi hullua.
Otto Kallioranta
