Herran tähden, miksei kukaan ajattele lapsia!
Kuinka paljon meidän pitää lapsiamme suojella? Joensuussa on viime päivinä keskusteltu siitä, pitäisikö Pielisjoen suulla sijaitsevan Jokiaseman terassin laituri aidata, koska paikan 25 toimintavuoden aikana lapsi putosi nyt ensimmäistä kertaa jokeen. Kaikeksi onneksi kolmevuotias pelastettiin saman tien, mutta tilanne oli vaarallinen. Sitä ei tarina kerro, kuinka paljon aikuisia on tippunut jokeen, mutta uskoisin, että useita. Jokiasemallahan myös juopotellaan. Jättäisin silti aidan rakentamatta.
Paikan yrittäjä kertoo Karjalaisen jutussa (5.7.2016) käyneensä jo vuosia sitten keskustelua aidan rakentamisesta kaupungin rakennusvalvonnan kanssa. Jos sellainen olisi rakennettu, olisi sen rakennusmääräysten mukaan pitänyt olla niin korkea ja vahvarakenteinen, että laituria ei olisi voinut enää käyttää venelaiturina. Laituripaikkoja siinä on kymmenkunta. Lisäksi korkea ja vahvarakenteinen aita tietenkin muuttaisi tällä hetkellä erittäin viihtyisän paikan luonnetta. Ei se välttämättä pilalle menisi, mutta nyt siinä on tietty oma leimansa, joka tulee juuri siitä, että se on samalla toimiva pienvenesatama.
Mielessä heräävä kysymys kuuluu osapuilleen niin, että kannattaako tosiaan tämän yhden tapauksen takia tehdä ratkaisu, joka muuttaisi monta asiaa niin voimakkaasti. Jos lapsia putoilisi usein, niin tilanne olisi aika selvä, mutta nyt tuntuu aikaiselta vaatia aitojen rakentamista. Eikä sitä ole kovin voimakkaasti tehtykään.
Ehkä on niin, että niin tiukkaa kuin lasten kohdalla tekeekin ajatella niin, on jonkin verran riskejä vain kyettävä sietämään. Aivan kaikkea ei voi suunnitella ja rakentaa täysin pahimman skenaarion mukaan. Vanhemmat ovat Jokiasemalla varmastikin tehneet voitavansa estääkseen sitä kolmivuotiastaan putoamasta jokeen ja itsekin olen kieltämättä muutamankin kerran ihmetellyt, että kuinka lapsistamme nuorempi ja hurjempi ei ole koskaan molskahtanut siinä jokeen. Jokiasema on perinteisesti ollut paikka, jossa käyminen on toiminut meidänkin lapsillemme jonkinlaisena kesänaloituksena. Usein ovat alkaneet jo helmikuussa kyselemään, että milloin pyöräillään Jokiasemalle.
Simpsoneista muistamme ylidramaattisesti ilmaistun hokeman ”Won’t someone please think of the children?!”. Se parodioi siitä, kuinka lasten suojelemisesta tulee moraalisen kauhistuksen keppihevonen. Voisi kuvitella, että joku vaatisi jo lasten pääsyn estämistä koko paikkaan, mutta sitä en ole kuullut. Joku on vienosti ehdottanut, että ehkä se ei ole lasten paikka, mutta en ole samaa mieltä. Se on lapsille hieno ja kiehtova paikka ja aika harvoin siellä on häiritseviä känniurpoja ollut. Känniurpoilu tapahtuu enemmän aikoina, jolloin lapset ovat jo nukkumassa.
Yhdysvalloissa on noussut jo vastaliikekin vaatimaan lapsille vapautta. Ehkä me täällä voisimme miettiä jo ennen vastarintaliikkeen nousua, että mihin asti turvallisuudenhakeminen kannattaa viedä. Onhan meilläkin jo järjestetty koulukyydityksiä lapsille alueilla, joilla on havaittu suurpetoja. Joskus se voi olla perusteltua faktojenkin pohjalta, mutta välillä on luultavasti pelastettu lähinnä vanhempia peloiltaan.
Lasten suojelemisen lisäksi on tärkeää miettiä, millaista yhteiskuntaa tuotamme sen nimissä. Niille lapsillehan se sitten jää.
Pasi Huttunen
