oplus_0
Harmaa on hyvä väri
Kirjailija Jari Tervosta tuli isä nelikymppisenä. Päiväkirjamuotoinen Kallellaan (2000) kertoo ensimmäisen vuoden tapahtumista ja tuntemuksista. Olin varma, että sen sivuilta olen poiminut ajatuksen siitä, että pienellä lapsella on sitä turvallisempi olo, mitä tylsempää vanhemmilla. Kuten usein näiden etiäisten kanssa käy, en millään löytänyt oikeaa riviä nopealla selailulla. Kenties ajatus hyppäsi silloin ensimmäisellä lukukerralla mukaani, jätti kirjan sivut. Noh, viihdyttävää lukemista silti; tuoreen isän (siinä tapauksessa että on menestynyt kirjailija) ei tarvitse pelätä sitä, että kosteat illat isojen kustantamojen pirskeissä loppuisivat kuin seinään.
Olin aikeissa kirjoitella jatkoa Pasin juttuun lapsista ja kädentaidoista, kun muistin Tervon tylsyyttä koskevan ajatuksen. Vanhempi poikani on jo tovin katsellut vierestä päkertämistäni autojen parissa, ja tuli nyt avuksi talvirengasrumbaan. Hän sai pyöritellä valmiiksi löysytetyt pultit irti samalla kun minä nostin uutta settiä paikalleen. Homma sujui jouhevan leppoisasti.
Mekaniikka ei ole mikään voimalaji. Kaikessa on kysymys siitä, että miten keksiä ongelmaan kuin ongelmaan ratkaisu joka ei vaadi voimankäyttöä. Jos pultti ei aukea: pidempi vipuvarsi, kuumentaminen, irroitusöljy, täristys jne. jne. Auto-ongelmista tekee mielenkiintoisia niiden tarjoama älyllinen haaste, ei hauisten kitaravallin alle pirskoma bensahiki.
Renkaidenvaihdon opetushetkeen en kaivannut älyllistä haastetta. Oli oikein hyvä, että homma sujui yllätyksittä. ”Tälläisiä ne useimmat hommat on, tylsää pultin kierittämistä”, opetin. Vastapäivään aukeaa, myötäpäivään kiristyy.
Ja siitä sitten se mielleyhtymä. Lapset mekaanisena ongelmakenttänä. Tylsyyden tavoittelu. Jotain tällaista otsikoksi, ajattelin. Vauvan aivoille päivästä toiseen samanlaisina toistuvat rutiinit tarjoavat hyvän kasvuympäristön. Muutokset ja vaihtelut tuppaavat stressaamaan ihmisiä, ja stressihormoni on se, mikä tappaa. En usko aivomekaniikan muuttuvan perusteiltaan ikävuosien kertyessä. Aivan samoin niin koulu-, kuin teini-ikäisten lasten kehitys on turvatumpaa tylsän arkisen harmaassa ympäristössä. Tällä saa muuten perusteltua myös sen, mikäli vuoroviikkovanhempana ei ole varaa kärrätä jälkikasvua hoplop-motocross-elämyskierrosta joka kerta: katotaanko vain telkkaria? Ruoaksi – ai taas – kalapuikkoja – niin.
Kuvakaappaus elokuvasta Parrasvalot
Charlie Chaplin puhuu (sic!) tylsyyden puolesta elokuvassaan Parrasvalot (1952). Siinä hän lohduttaa nuorta tanssijaa, Therezaa, joka on ajautunut itsemurhan partaalle. Kun köyhällä klovnilla ei lapsena ollut leluja, oli isänsä naputtanut otsalohkoa sanoilla: tämä on paras lelu ikinä. Siitä seuraa mielikuvituksen ylistyspuhe, joka on suunnattu osin nuorelle neidolle, osin ikääntyvälle taiteilijalle itselleen.
”Arkinen” on turhaan pejoratiivinen termi. Harmaa tylsä arki tarvitsee todellisuudessa oman liputuspäivänsä, niin tietämättämme olennaista se on hyvän elämän kannalta! Harmaan tylsän arjen lippu on yksivärinen piirteetön neliö. Harmaan tylsän arjen maakuntaeläin on joko varis, tai pulu.