Faabeleita

Kuluneen lukuvuoden aikana minua ja ehkäpä – rohkeasti ajatellen – myöskin luokkaani puraisi runokärpänen. Uskoakseni kolmasluokkalaisetkin, joille olen opettanut yhtä jaettua äidinkielen tuntia, saivat ainakin lievän tartunnan tuon salaperäisen kärpäsen puremasta.

Kaivelin niitä runoja vanhoista lukukirjoista ja googlasin myös melkoisen valikoiman netistä runoja, jotka olivat muistissani. Niistä sai jokainen sitten valita kaksi mieleistään ja esittää ne opettajalle, luokalle ja sitten isommallekin yleisölle.

Olen viimeisen kolmen lukuvuoden aikana sen verran haukkunutkin nyt yläkouluun lähetettävää luokkaani (tosin lämpimällä sydämellä), että uskon nyt olevan vähintään kohtuullista kaatokehua tämä porukka näistä runoesityksistä. Ihan jokainen laittoi itsensä likoon, otti asian tosissaan ja venyi tulkinnassaan parhaaseen suoritukseensa. Se, että rohkeasti ajattelen kärpäsen purreen myös oppilaitani, johtuu juuri tuosta innostuksesta, jonka luin oppilaitteni kasvoilta. Haluttiin toistamiseenkin esittää valitut runot ajatuksella, josko oma tulkinta olisi mennyt eteenpäin. Ensin puutyöluokassa minulle ja sitten luokalle. Oltiin todella aidosti kiinnostuneita palautteesta.

Mielenkiintoinen piirre runovalinnoissa oli se, että valtaosa oli halukas esittämään tarjolla olleista runoista vanhoja, jo monille sukupolville tuttuja opettavaisia eläintarinoita. Miksiköhän ne juuri kiinnostivat? Uskon, että kiinnostus niihin on alitajuista. Hauskoissa runoissa hyttysestä ja muurahaisesta, maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä, harakanpesästä tai yhtä kaikki vakavan verkkaisessa runossa kahdesta vanhasta pellonaidalla nuokkuvasta variksesta on jo alakouluikäiselle jotain valloittavaa tuttuutta, joka kiehtoo.

Nämä runot puhuvat eläimistä ja kuitenkin ne puhuvat meistä ihmisistä, meidän luonteenpiirteistämme: heikkoudesta, julmuudesta, pelosta, tyhjänpäiväisyydestä, oveluudesta, hyväuskoisuudesta, velttoudesta, ahkeruudesta, viisaudesta, tyhmyydestä ja ties mistä kaikesta.

Nykylasten maailmassahan tämä eläinten avulla erilaisten ominaisuuksien esittäminen on tuttua sarjakuvaklassikoista ja animaatiosarjoista. Aikuisillekin tuttu on kohti käyvä kysymysformaatti: ”Jos olisit eläin, mikä eläin olisit?” Ulkonäköäkin voimme mielikuvituksessamme siirtää eläimestä ihmiseen ja ihmisestä eläimeen. Olisitko otettu, jos sinua verrattaisiin esimerkiksi dobermanniin?

Näillä on hieno nimi. Ne ovat faabeleita. Faabelit ovat ikivanha kerrontaapa. Wikipedia määrittelee sen näin: ”Faabeli on vertauskuvallinen, yleensä moraalisen opetuksen sisältävä kertomus ihmisistä ja yhteiskunnasta. Se on puettu eläinsadun muotoon, jossa eläimille on annettu inhimillisiä piirteitä (=personifikaatio). Faabeli ei kuitenkaan ole varsinaisesti satu. Sen moraali on erilainen. Hyvä ei välttämättä voita niin kuin sadussa.”

Kerrontamuotona faabeli on syntynyt jo reilusti ennen nykyisen ajanlaskumme alkua. Tältä ajalta ainakin viides- ja kuudesluokkalaisille lienee historiasta tuttu kertoja kreikkalainen Aisopos, jonka faabelit ovat olleet esikuvina myöhempien aikojen kertojille ja erikoisesti runoilijoille. Runomuotoiseksi faabeli kehittyi ensimmäisinä ajanlaskumme alun jälkeisinä vuosisatoina. Tunnettuja myöhempiä faabelin taitajia ovat muun muassa ranskalainen Jean de La Fontaine, tanskalainen Hans Cristian Andersen, venäläinen runoilija Ivan Andrejevits Krylov sekä omista runoilijoistamme vaikkapa Lauri Pohjanpää ja Uuno Kailas.

Valituissa runoissa oli yksi merkittävä poikkeus. Se oli Aaro Hellaakosken runo Ole terästä. ”Missä on kompassineula, joka ei värise? Missä on laivankeula, joka ei tärise?” Runo ihmisen epävarmuudesta, etsimisestä, päämäärän tiedostamisesta, viisaudesta ja rohkeudesta. Ei mikään lasten runo varsinaisesti, mutta saimme kuitenkin tästä runosta kahdelta tyttöoppilaalta uskomattoman kypsän ja vakuuttavan tulkinnan.

Toisen tyttöoppilaan kohdalla tämä runo johti hyvin omaehtoisesti toiseen Hellankosken runoon. Ajatus rohkeudesta, vaikeuksien voittamisesta, itsensä haastamisesta, rajojensa etsimisestä ja siitä nauttimisesta vei taas eläinmaailmaan. Kuulimme runon hetki sitten, upean tulkinnan Aaro Hellaakosken runosta Haukka.

Runo puhuttelee minua, sanoisinko jollain hyvin modernilla, hyvin ajankohtaisella tavalla. Kehun saman tien luokkaani erittäin hyvin tehdyistä biologian ryhmätöistä. Yhden ryhmän aihe oli päiväpetolinnut, joihin haukka kuuluu. Perusfaktoja haukoista olivat biologiset ominaisuudet: raatelujalat, raatelunokka, saaliseläimissä kauhua herättävä höyhenpuvun väritys ja silmän pelottavan näköiseksi tekevä melkein puoli silmää peittävä yläluomipoimu, niin sanottu haukankatse. Toki kiinnitettiin huomiota myös uljaaseen lentosilhuettiin ja kykyyn käyttää ilmavirtojen nosteita liitämiseen ja korkealle nousemiseen.

Hellaakoski menee runossaan paljon syvemmälle. Tunteeseen, siihen riemuun ja euforiaan, kun tilaa on yllä ja alla ja tuuli viuhuu siivissä ja aurinkokin tuntuu omalta. Jotakin aivan muuta kuin vanha typerä kertomus Ikaroksesta, jonka siivet sulivat auringossa ja koko Ikaros-rukka päätyi merenneitojen syliin.

Hellaakoski tekee rohkeudesta esikuvan. Esikuvan, jota tänä päivänä tarvitaan. muuttuneessa ajassa, jossa lapsia ja nuoria halveerataan lukutaidon rapistumisesta, käsialojen heikkenemisestä, matemaattisen logiikan taantumisesta, kädentaitojen hiipumisesta.

Hyvät oppilaani! Näyttäkää meille, haastakaa itsenne, olkaa rohkeita, luottakaa siipiinne, katsokaa aurinkoon ja nouskaa vuorten yli!

Te olette tulevaisuus. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija, Konsta Pylkkänen saarnasi 1950-luvulla muovisista kahvikupeista: ”Insinöörit ovat iskeneet silmänsä lastikkaan! Lastikka tulee olemaan nykyisille sikiöille sama, mikä meille ja esi-isille oli kivi, ronssi ja rauta!”

Hyvät oppilaani! Samoin ”insinöörit” iskevät silmänsä niihin rakennusaineisiin, joita teillä, diginatiivi sukupolvi, on ikään kuin syntymälahjana. Te löydätte mahdollisuutenne, tulevaisuuden koulukin löytää ne. Olen tähänkin juhlaan valmistauduttaessa häikäistynyt erikoisesti muutaman luokkani pojan kyvystä ratkaista suvereenisti äänentoiston ja tietotekniikan ongelmia, jotka itseltäni ovat lähinnä vieneet sormen suuhun.

Mutta yksi asia on niin kuin ennen. Haukan on itse haluttava lentää! Itse on etsittävä itseänsä ja itse löydettävä itsensä oppijana. Sillä on hieno nimi. Sitä sanotaan motivaatioksi.

Vielä kerran Hellaakoskea: ”Tuossa on luonne, laivankeulassa kyllä, kun se syvien yllä huojuen tänne ja tuonne, vaikka vesivuoret ryntää, tietänsä kyntää satamaa kohti, kunne johtaa tieto ja tunne. Huoju, heilu, ole terästä! Yritä viikkojen perästä löytää sataman suu! Turhuutta viisaus muu!”

Kiitos, oppilaani, runovalinnastasi! Kiitän myöskin rohkeasta, kypsästä, suorastaan haltioituneesta tulkinnastasi. Viereisellä sivulla siinä kirjassa olisi ollut Myyrä, syvällinen runo sekin. Kiitos kuitenkin, että valitsit Haukan! Lentäkää haukat!

Niilo Kallioranta

Kirjoittaja on torniolainen rehtori ja luokanopettaja