Etäkoulun ruokahuoltoa
Lapsen viikon kouluruuat.
Rakas koronapäiväkirja,
keskiviikkona kävin hakemassa ensimmäisen satsin kouluruokaa kaupungin ruuanjakelupisteeltä.
Retki sujui mutkattomasti: ensin pyörällä kolme kilometriä ja se iso mäki ylös, viisi muovikassillista ruokaa (kolme tavallista, yksi kasvisruoka ja yksi vegaaninen) kestokassiin ja mustekalalla tarakkaan kiinni, sitten se iso mäki alas ja kolme kilometriä. Olin koulun pihan jakelupisteen ainoa asiakas sillä hetkellä ja kymmenen ihmisen palvelualttius täytti aurinkoisen asvalttikentän.
Olin koulun pihan jakelupisteen ainoa asiakas sillä hetkellä ja kymmenen ihmisen palvelualttius täytti aurinkoisen asvalttikentän.
Ruokakassissa oli yksi valmisateria jokaiselle koulupäivälle. Lisäksi oli pussillinen pehmeitä sämpylöitä. Viiden päivän lounassalaatteja edusti yksi kurkku. Hankintatoimi on suosinut suomalaista, ja leipä näytti olevan vieläpä paikallista.
Meillähän ei ole mikroaaltouunia, joten kun aloin valmistaa ruokaa, kohtasin pienen ongelman. Näille kolmelle siis tavallista keittoa, tälle kasvis ja tälle vege, ja vanhemmilleko sitten vielä oma ruoka? Eli aiemman yhden (vege)ruuan sijaan neljä ruokaa, no ei tod. Lopulta lämmitin kahdessa kattilassa keitot ja pannulla lämpeni vegesafka.
Aistinautintoja
Meillä on siinä mielessä kotiasiat kunnossa, että lapset syövät hyvin ruokansa. En esimerkiksi ole vielä joutunut turvautumaan kaverini Mikon kikkaan: tehdään makaronia, johon sekoitetaan juustoa, paketoidaan se parin suolakurkun ja salaatinlehden kanssa nepalilaisesta saatuun muovirasiaan, kirjoitetaan pakettiin annoksen nimi ja tarjoillaan koneen ääressä luurit päässä istuvalle teinille saatesanoilla ”ruokalähetys tuli”.
Ruokaa syödään pitämään nälkä loitolla, mutta yltäkylläisen ja hedonistisen ajan lapsena nostan kyllä makuasiatkin aika korkealle. Valmisruokien makua en ala ylistämään, jos kohta en niitä kritisoikaan, koska elämme poikkeusoloissa, nyt vaaditaan kestävyyttä, monilla on asiat paljon huonommin jne. Sen kuitenkin sanon, että esimerkiksi Poppamiehen chilikastikkeet ylevöittävät myös valmisruuan. Habanero ja Naga Jolokia ovat suosikkini (vinkkinä niille, jotka haluavat muistaa minua jonakin merkkipäivänä).
Luen maustamisen taiteenlajiksi, joka puhuttelee makuaistia siinä missä kuvataide silmää ja säveltaide korvaa. Eristysolojen hyviin puoliin kuuluu se, että ruokiin voi surutta lisätä tuoretta valkosipulia. Ja chili sopii tunnetusti oikeastaan kaikkiin ruokiin aina kaurapuurosta alkaen. Itämaisia mausteseoksia suosittelen kastikkeisiin.
Yksi eristysajan parhaista aterioista nautittiin tiistaina. Oli perunaa ja paistettua kuhaa, osterivinokas-härkäpapu-kastiketta, vähän salaattia ja marinoituja valkosipuleita. Osterivinokasta saan tuoreena omasta alakerrasta, mutta siitä teen ihan oman postauksen, kunhan sen aika koittaa. Ajattelin kauhulla covid-19-tautia, jonka yhtenä oireena on maku- ja hajuaistien katoaminen.
Makujen kietoutuminen toisiinsa kuha-ateriassa toi mieleen jonkin klassisromanttisen kauden kamarimusiikkiteoksen.
Makujen kietoutuminen toisiinsa kuha-ateriassa toi mieleen jonkin klassisromanttisen kauden kamarimusiikkiteoksen, jossa on piano, jousisoittimia ja ehkä jokin puupuhallin. Vaikkapa Schubertin pianokvintetto Die Forelle (”Taimen”) muistuttaa kohdittain ateriaa, vaikkei kala olekaan punalihaista. Mutta ei ”Forelle” aina punaista ole: muistan opiskelijavaihdossa Saksassa saaneeni Mensa-opiskelijaravintolassa pakasteseitä, jota mainostettiin ruokalistassa forellina.
No niin, aletaan olla aika kaukana postauksen pääteemasta, mikä ikinä se onkaan.
Perunaa, kuhaa ja osterivinokas-härkäpapu-kastiketta.
Kahden kilon lahna
Seuraavissa kappaleissa puhutaan tappamisesta ja verestä. Ei herkimmille!
Pohjois-Karjalassa voi tapahtua sellaista, että saat naapureilta yllättäen kaloja. Jokunen aika takaperin sain yhdeltä naapurilta kolme haukea, eilen sain toiselta naapurilta isoja lahnoja, joista yhden ajattelin laittaa yöksi jääkaappiin suolautumaan. Otin kaksikiloisen kalan tiskialtaaseen ja ajattelin, että tämä olikin ihan eri kaliiberia kuin ne lahnansurkit, joita nostetaan mato-ongella mökkirannasta. Laskin kalalta veret ja avasin vatsan.
Kahden kilon lahna. Sieniveitsen ainoa tehtävä on antaa mittakaavaa.
Kuten kalastajat tietävät, lahnan matka elävien maasta kuolleiden maahan on pidempi kuin monilla muilla kaloilla. Niinpä kala, joka on jo aamulla irrotettu isosilmäisestä verkosta, voi vielä illalla alkaa tiskialtaassa sätkimään hillittömästi. Veri roiskui pitkin seiniä, vaimo lähti toiseen huoneeseen, lapset katselivat tapahtumaa kauhusta kalpeina.
Nämä ovat juuri niitä hetkiä, jolloin perheeseen voi syntyä uusia vegaaneja.
Nämä ovat juuri niitä hetkiä, jolloin perheeseen voi syntyä uusia vegaaneja.
Taltutin sätkivän kalan, nirhasin tukevalla leipäveitsellä pään irti ja totesin, etten ole teurastajatyyppiä. Huomaan itsessäni ”pidän kyllä liharuuasta, mutta tappamista en siedä enkä hyväksy” -tyyppistä dissonanssia: broilerieineskeiton syöminen ei tunnu miltään, mutta tätä lahnaa tulen syömään hartaalla ja anteeksipyytelevällä mielellä.
Ysiluokkalainen kuvasi kalan ilmarakon, mätipussit ja muut sisuskalut, ja lähetti kuvan bilsan opelle saatesanojen ”iskä piti meille opettavaisen bilsan tunnin” kanssa.
Huolimatta opettajan antamista virtuaalisista papukaijamerkeistä lupaan, että kirjoitan seuraavan tekstin sienten kasvattamisesta. Siinä ei tapeta mitään. Esimakua aiheeseen saa Sieniapajan nettisivuilta.
Topi Linjama
