Eroaminen kannattaa – perhe ei hajonnut vaan meni uusiksi

”En halua jatkaa tätä enää”, lausahdus ja kyyneleet. Pitkä keskustelu, jonka lopputulos oli, että laitoimme lusikat jakoon toukokuussa ja nyt tässä on totuteltu uuteen tilanteeseen muutaman kuukauden ajan. Ei ero ole helppo päätös ja sen vuoksi mekin jahkailimme asian kanssa aika pitkään. Minun kai kuuluisi vuodattaa, miten rankkaa tämä on ja miten ero on aina valtava kriisi. Monille se on sitä, enkä halua vähätellä kenenkään tilannetta, mutta joudun myöntämään, että aika mukavaa on ollut. En ole lainkaan tarpeeksi usein kysynyt exältä, mitä hänelle kuuluu, mutta uskoisin, että tämä ratkaisu on ollut meille molemmille aika hyvä.

Hankaluutta tulee lähinnä siinä, että meiltä kristillisestä perinteestä ammentavilta edelleen ydinperheuskovaisessa kulttuurissa eläviltä puuttuu puhumisen ja myötäelämisen tapoja kun ero on ollut onnellinen. Yhteiskunnallinen odotus on, että ero on aina hirvittävä asia, vaikka kauheaa meidän ja monen muunkin tapauksessa olisi ollut jatkaa parisuhdetta, joka ei toimi. Kaikki ne pitkän ajan kuluessa kehkeytyneet katkeruuden ja pettymyksen kierteet olisivat vain kärjistyneet entistä suuremmaksi pahoinvoinniksi ja pahaksi mieleksi siitäkin huolimatta, että kyse ei ollut koskaan rakkauden puutteesta tai edes siitä, että se olisi loppunut. Sanoisin, että vähän yli kymmenen vuotta on ihan riittävä aika sen testaamiseen, että toimiiko homma vai ei. Ei tämä yrityksen puutteeseen kaatunut.

Säätämistä on tietysti paljon. Kaikki käytännön asiat ja yhteishuoltajuuden järjestäminen. Asioiden järjestäminen niin, että siitä tulee mahdollisimman vähän haittaa ja pahaa mieltä lapsille. Tähän saakka sekin näyttää onnistuneen hyvin. Toinen lapsista oli erosta kuullessaan huolissaan, että eihän hän joudu kerrostaloon asumaan. Ei joutunut. Tämä kertonee joko pitkälle edenneestä keskiluokkaisuudesta tai pitkälle edenneestä metsäläishippeydestä, mutta erotraumasta se ei tunnu kertovan. Lapsi alkoi nopeasti nähdä tilanteen enemmän mahdollisuutena.

Toinen lapsi taas on ilmoittanut, että on vähän rankkaa kun ei meinaa pysyä näissä muutoksissa mukana. On vain epäselvää kumpi muutos on ollut rankempi, koska lapset siirtyivät tänä syksynä myös tutusta koulusta uuteen vastavalmistuneeseen kouluun.

On selvää, että erossa on lapsille sopeutumista ja käsiteltävää, mutta minusta tuntuu, että erotraumat syntyvät lähinnä silloin jos vanhemmat eivät saa hoidettua eroa sovussa ja lasten kannalta hyvin. Ja taitaa olla melko selvää, että ero on lapsillekin parempi ratkaisu jos vanhempien ei ole hyvä olla saman katon alla.

Jossain vaiheessa kuvioihin tulee uusia ihmisiä ja tarvitaan lisää sovittelua, sopeutumista ja säätämistä. Jää nähtäväksi mitä sitten tapahtuu.

Meidät ydinperheellistettiin. Meiltä odotettiin asioita, koska elimme tietynlaisessa perheasetelmassa. Aloimme itsekin odottaa itseltämme ja toisiltamme roolin mukaisia asioita, eikä larppaaminen elämäntapana pitemmän päälle toimi. Siinä missä rodullistaminen tarkoittaa sitä, että ihmisiin liitetään esimerkiksi ihonvärin, uskonnon tai etnisen taustan takia oletuksia, stereotypioita ja ennakkoluuloja, voi ydinperheellistämisen (hatusta vetäisemäni termi) ajatella tarkoittavan sitä, että ihmisiin liitetään perhemuodon vuoksi oletuksia, stereotypioita ja ennakkoluuloja. Erona on tietenkin se, että ydinperheellistetty on monella tavalla hyvin etuoikeutetussa asemassa. Se ei silti muuta sitä, että jos ei koe rooliin istuvansa, voi siinä olla hyvin ahdistavaa.

Kun tällä hetkellä mietin elämääni, tuntuu se olevan täynnä mahdollisuuksia. Toivon vilpittömästi, että eksällä on sama fiilis. Minun nähdäkseni perhe ei hajonnut tai hävinnyt. Se meni uusiksi ja toimii nyt paremmin.

Minusta tuntuu hyvältä, että minulla on oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni oma koti, jota pyöritän ja jossa hoidan lapset itse. Vuoroviikkojärjestely tuo tietenkin myös paljon lisää vapautta. Minusta tuntuu, että ero oli loppujen lopuksi rehellisin rakkauden teko, jonka saatoimme toisillemme tehdä.

Pasi Huttunen,
@paspah