Elämäni pallot
Lempiharrastukseni kotioloissa on jälleen tennispallon heittely selällään maaten. Vauva-aika aina jotenkin aktivoi kyseisen ajanvietteen minussa. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että näinä aikoina tulee vietettyä paljon aikaa lattian tasolla ja täytyy keksiä itselleen jotain tekemistä. Tässä on tarkoituksena heittää pallo mahdollisimman lähelle kattoa. Täydellinen suoritus on sellainen, jossa pallo juuri ja juuri hipaisee kattoa siten, että kuuluu vain vaivoin erottuva ääni. Heiton täytyy myös olla mahdollisimman suora, pallo ei saa karata niin, että sitä joutuu kurkottelemaan sen tullessa alas. Huippusuoritukseksi lasketaan tapaus, jossa alas putoavaa palloa lyödään nyrkillä niin, että se lentää jälleen kohtisuorassa lähelle kattoa. Näissä onnistun harvoin.
Vauva möllöttää lattialla ja jaksaa yllättävän pitkään seurata tätä hienoa tapahtumaa. Tästä ”kattotennikseksi” nimeämästäni lajista on tullut perheessämme niin suosittua, että myös vanhemmat lapset kerääntyvät usein ympärilleni, kun pelaan sitä. Nautin heidän kommenteistaan: ”miten iskä voi olla noin hyvä!” Tekisi mieleni vastata, että jos joskus saatte omia lapsia, niin kehitytte itsekin. Ettekä pelkästään pallon heittelyssä, vaan yllättävän monessa muussakin asiassa.
Olen viettänyt erilaisten pallojen kanssa suhteellisen paljon aikaa ja ne ovat kulkeneet alusta asti mukanani myös isyyden taipaleella. Vauvojen kanssa kattotennistä, hiekkalaatikoiden ja leikkipuistojen reunamilla tarkkuuslaukauksia sählypallolla, edistyneimmissä lasten leikkipaikoissa saattaa löytyä jopa mahdollisuus koripallon heittelemiseen. Jalkapallo on esineenä täysin omalla tasollaan. Se on niin monikäyttöinen, että sen kanssa keksii tekemistä lähes missä tahansa, mihin vuodenaikaan tahansa. Palloa on potkittu lasten kanssa kesäpäivien lisäksi niin syksyn tummenevina iltoina lähikentällä, kuin helmikuun pakkasilla Simpelejärven jäällä.
Niin kuin aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, totisempi urheileminen alkoi vallata vähitellen alaa elämässäni vasta lasten synnyttyä. Sulkapallo on viimeisin innostukseni tällä saralla ja näyttää siltä, että rakkauteni tähän lajiin on syvällisempää laatua. Vanhimman lapseni pyynnöstä käyn toisinaan pelaamassa myös hänen kanssaan. Minulle tuli hieman yllätyksenä, kun hän ilmoitti koulussa sulkapallon harrastuksekseen. Onko hän tosissaan? Pelaako hän omasta innostuksestaan johtuen, vai ainoastaan miellyttääkseen minua? Hallilla hän ainakin välillä häipyy jonnekin leikkimään sen sijaan, että harjoittelisi rystylyöntiä, joka on kuitenkin yksi tärkeimmistä taidoista sulkapallossa. Entä jos hän tai joku muu lapsistani alkaa joskus harrastaa urheilua seuratasolla? Tuleeko minusta se kentän laidalla räyhäävä isä, joka ajautuu käsirysyyn valmentajien kanssa ja päätyy lööppeihin?
Olen huomannut, että urheilulla on tapana nostaa esiin hämmästyttävän voimakkaita tunteita, joita analysoidessa on kulunut monta hiljaista iltaa. Kuinka paljon itsetuntemusta pallopelit ovatkaan minulle opettaneet! Näistä peleistä hankitun tietämyksen valossa voin onnekseni varmuudella sanoa, että en tule milloinkaan aloittamaan tappeluita kenenkään kanssa. Olipa lapseni sulkapalloinnostus jatkuvaa tai ei, pidän siitä, että meillä on tällaistakin yhteistä tekemistä ja jaamme tähän tekemiseen liittyvän kielen. Voimme vaikka heitellä löylyä ja syventyä tarkemmin siihen rystylyönnin filosofiaan.
Haluan osoittaa lapsilleni, että palloilu on iloinen asia. Etenkin kattotennis. Ja sulkapallon pelaamisen yhteydessä täytyy muistaa antaa tilaa myös leikeille.
Vesa Liminka
