Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Aamut, joihin heräämme

20.11.2015

Minusta on valokuva, joka on otettu eräänä sunnuntaina. Kuva on vapaapäivän henkeen sopiva: on aamupäivä ja makaan sängyllä, muutaman kuukauden ikäinen esikoinen on päälläni ja yrittää vääntää toisen korvani irti. Hyvä aamu, ehkä hieman liian fyysinen, mutta kiireetön.  
Arkiaamuina on toisin. Silloin meidän todelliset taitomme pärjätä vanhempina punnitaan, meidän kykymme organisoida astuu päivänvaloon ja näyttäytyy kaikkine puutteineen. Arkiaamuihin ei voi milloinkaan suhtautua liian rennosti. Niihin sisältyy lähes aina jokin yllätyselementti, joka iskee vasten kasvoja ja vaatii nopeaa, mutta hallittua reagointia. Me vanhemmat elämme edellisiltana huuhtomatta jääneiden kurahaalareiden, parittomien sukkien ja kateissa olevien lapasten todellisuudessa, jossa olemme jo lähtökohtaisesti myöhässä aikataulusta.  
Mattijuhani Koposella on runo, jossa todetaan: “Kaksi lasta sanoo isäksi. Hengästyn” (Koponen, 1988). Tunnistan ajatuksen, sillä itsekin hengästyn helposti, samasta syystä. Juuri aamuisin tämä runon toteamus konkretisoituu. Vaikeina hetkinä minulla on toisinaan tapana mennä peilin eteen ja katsoa itseäni syvälle silmiin, aina sinne saakka, missä totuus asuu. Onko tämä peilistä takaisin katsova isä tyytyväinen tähän melko samanlaisena aamu toisensa jälkeen toistuvaan elämäänsä?
Entä millaisena lapset tulevat muistamaan nämä aamut ja jatkuvat hoputtamiset? Aamukiireen suurin ongelma on sen aiheuttama stressi, jolle pelkään lasten altistuvan liian usein. Kolmen lapsen kanssa palloja on yhtä aikaa ilmassa jo niin monta, että niiden hallinta tuntuu välillä mahdottomalta. Ehkä olisikin parempi antaa pallojen pudota vapaasti joskus, uskon että ne pomppivat kyllä suunnilleen omille paikoilleen jälleen. Sitä paitsi eri paria olevat sukat sopivat lapselle, ne korostavat osuvalla tavalla hänen muutenkin normeista piittaamatonta ja keskeneräistä maailmaansa.        
Peilin eteen palatakseni: usein sieltä näkyvät väsyneet, mutta toiveikkaat silmät. Täällä me elämme näitä aamuja, kiroilemme ja rakastamme. Hukkaamme asioita ja teemme todennäköisesti jälleen maanantaina hengästyttävää lähtöä eteisessä. Me kasvamme ja vanhenemme, yhdessä.
Vesa Liminka

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »