Sensuroinnin himo

Se iskee täysin yllättäen: sensuroinnin himo. Kesken vaarattoman kuvakirjan, kun lapset lötköttävät siinä ympärille käpertyneinä, eteen pomppaa yksittäinen sana tai lause. Omalla kohdallani se on joskus kirosana, joskus rasistinen termi tai naisia halventava kommentti. Jollekin toiselle se voi olla poliittinen viittaus, kuoleman kuvaus tai jotain ihan muuta.

Jotain, jonka lukeva vanhempi yksinoikeudella päättää sensuroida jälkikasvultaan.

Itse jätän silloin tällöin lapsille lukiessani yksittäisiä sanoja kokonaan lausumatta. Joskus taas muuttelen kirjojen lauseita itseäni miellyttävään muotoon. Joskus olen tahallani artikuloinut jonkun sanan tai repliikin niin epäselvästi, että voin olla varma, ettei kuunteleva lapsi ihan saa selvää, mitä juuri sanoin. Joskus luen jonkun epämiellyttävän kohdan kuin epähuomiossa äärettömän nopeasti.

Halpamaisia temppuja, tiedetään. Periaatteessa en haluaisi sensuroida, vaan haluaisin keskustella asiat halki. Mutta kenties joku primitiivinen vaisto, joka käskee minua suojelemaan lapsiani, ottaa noissa tilanteissa vallan.

Ja niin keskustelu jää ja sensuuri iskee.

Vielä koskaan en kuitenkaan ole kieltänyt lapsiltani yhtäkään lastenkirjaa ihan kokonaan. Ajattelen, että lasten on hyvä tutustua myös sellaisiin ilmiöihin ja kirjoihin, joista vanhemmat eivät pidä tai mielellään keskustele. Lastenkirjat voivat auttaa koko perhettä tällaisten aiheiden käsittelyssä.

Ainakin kuolema, väkivalta ja seksi ovat lastenkirjallisuuden perinteisiä tabu-aiheita. Ja onhan se niin, että jollekin lapselle jokin kirja voi aiheuttaa ikäviä, huonoja tai jopa traumaattisia muistoja. Lapsen vanhemmat ja muut läheiset aikuiset ovat parhaita ihmisiä arvioimaan sitä, minkälaiset aiheet kutakin lasta saattavat järkyttää. Se, että kirjoilla ei ole selkeitä ikärajoja, tekee kuitenkin tästä arvioinnista välillä hankalaa.

Joskus lapsella voi olla suuri tarve käsitellä jännittäviä ja vaikeitakin aiheita lastenkirjallisuuden avulla. Kiikkuvan kirjapyllyn perheessä Sudenkuono on viime aikoina kiinnostunut kirjoista, jotka käsittelevät kuolemaa ja hylkäämisen teemoja. Ja ihan aina Sudenkuonoa on kiinnostanut se, mikä tekee jostakin kirjan henkilöhahmosta pahan. Miksi joku käyttäytyy ilkeästi toisia kohtaan tai on läpeensä paha? Tällaisiin kysymyksiin on tietysti vaikea vastata. Fiktiivisten henkilöhahmojen valintoja on monesti paljon vaikeampi selittää kuin elävien ihmisten toilailuja.

Se, että aikuinen lapselle lukiessaan sensuroi lukemaansa, on aika pieni ja viaton sensuroinnin muoto. Lastenkirjallisuutta on sen koko elinkaaren ajan sensuroitu laajemmassakin mittakaavassa. Tällöin ongelmaksi aiheutuu se, että aikuiset yleisellä tasolla haluavat määritellä, mikä on kaikille lapsille sopivaa tai epäsopivaa. Aikuisilla on kautta aikojen ollut halu ulkokohtaisesti rakentaa ja johdatella lapsuutta.

Jos sensuroidut ja jotenkin muuten ”vääränlaiset” lastenkirjat kiinnostavat, kannattaa tutustua Lastenkirjainstituutin Tätä en lapselleni lue! Sensuuritapauksia ja paheksuttuja lastenkirjoja -näyttelyn kirjalistaan. Yllättävää on, että listalta löytyy monia teoksia, jotka omasta mielestäni ovat äärettömän tärkeitä ja jotka toivoisin jokaisen lapsen lukevan. Ja tietysti mukana on myös niitä tapauksia, jotka jokainen muistaa omasta lapsuudestaan.