Siirry sisältöön
Kiikkuva kirjapylly

Mikä oli kaikista pelottavinta?

07.04.2017

Ketunhännän elämään on rantautunut keskivaikea Harry Potter -huuma. Olemme lukeneet kirjoja iltasatuina. Nyt meneillään on Harry Potter ja Feeniksin kilta.

Jouluna ostin Ketunhännälle lahjaksi Jody Revensonin Suuren Otuskirjan, joka esittelee Harry Potter -elokuvasarjan otuksia ja kasveja. Kirjassa on vaikuttavia kuvituksia ja luonnoksia elokuvien konseptitaiteilijoiden luomista hahmoista. Niiden inspiroimina elokuvakoneiston luovat tiimit muotoilijoista ja pienoismallinrakentajista maalareihin ja digitaalisten tehosteiden suunnittelijoihin ovat kehittäneet mm. elokuvissa käytetyt robotit ja nuket.

Tavallaan kirja on siis elokuvien mainos, jonka tarkoituksena on vähintään lisätä brändin tunnistettavuutta. Mutta, perustelin itselleni ostohetkellä, se on myös mediakasvatuksen kannalta mielenkiintoinen opus, joka valottaa elokuvan tekemisen vaiheita. Oikea visuaalinen herkkupala ja oikotie vanhemman ja lapsen välisiin analyyttisiin keskusteluihin, ajattelin.

Selailin kirjaa kaupassa ehkä vähän liiankin innostuneena, sillä jätin täysin huomioimatta esimerkiksi tämän:

Harry Potter -elokuvathan eivät ole sallittuja alle 12-vuotiaille. Tämä natsiäiti täällä on tiukka ikärajoista.

Kirjojen kohdalla valmista ikärajaluokitusta ei ole. Lapselle läheinen aikuinen joutuu aina tilannekohtaisesti arvioimaan, onko kirja juuri kyseiselle lapselle liian pelottava tai muuten haitallinen. Ei mikään helppo nakki.

Mutta entäs kun kirja, joka kertoo K12-elokuvista, lojuu noin vain vapaasti selailtavissa lastenhuoneen lattialla?

Olemme lukeneet kirjaa Ketunhännän kanssa yhdessä. Olen vältellyt kirjan lukemista ennen nukkumaanmenoa. Olemme keskustelleet elokuvien lavastuksista ja siitä, miltä tuntuisi näytellä jättiläisrobotin kanssa. Silmä kovana olen vahdannut Ketunhännän reaktioita hurjien kuvien kohdalla. Olen tulkinnut innostuneita, unelmoivia ja jännittyneitä ilmeitä. Sudenkuonon ja Karhuntassun olen vaivihkaa yrittänyt pitää erossa pelottavista kuvista. Vähäeleisesti olen sulkenut lattialla avoimena lojuvan kirjan.

Olen miettinyt, että lapsi tulkitsee kirjan kuvia aina paitsi suhteessa sen tarinaan ja tekstiin, myös suhteessa omaan mielikuvitukseensa ja kulttuuriseen kokemuspohjaansa. Sanotaan, että kuvat ärsyttävät mieltä voimakkaammin kuin kuultu tai luettu teksti. Jännittävänkin tekstin lapsi voi mielessään kuvittaa itselleen sopivalla tavalla. Kuvien, ja etenkin liikkuvan kuvan luomat mielikuvat ovat suorasukaisempia.

Toisaalta taas ylisuojeleva tai lapsen puolesta liikaa pelkäävä aikuinen voi olla lapsen näkökulmasta jopa vähättelevä.

Suojele. Kannusta. Arvosta. Sensuroi.

Ohjeet ovat niin ristiriitaisia, että pyörryttää. Lapselleen lukeva aikuinen joutuu omaksi moraalinvartijakseen. Se voi olla tuskainen rooli.

Suuren Otuskirjan kohdalla olen päätynyt havainnoimaan. Tarkkailen lapsen olemusta, asentoja ja mielialoja, jotta osaisin piilottaa opuksen, jos tarve vaatii.

Mikä oli kaikista pelottavinta? Mikä oli hauskinta? Mitä et ymmärtänyt? Mitäköhän tässä tarkoitetaan? Miltä näistä henkilöistä tuntuu nyt? Kuka henkilöistä on eniten itsesi kaltainen?

Tällaista mantraa hoen Ketunhännälle nykyään melkein aina Harry Potter -lukuhetkiemme aikana ja jälkeen. Kun elokuvia ja sarjoja rajoittavat ikärajat, kirjat ovat se media, jonka kautta lapsi pääsee kurkistamaan johonkin itselleen äärimmäisen hurjaan ja jännittävään, jopa haastamaan uskallustaan.

Toivotaan, että tie on turvallinen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »