Oma kirjastokortti
Minkä ikäiselle lapselle kannattaa hankkia oma kirjastokortti?
Kun kävimme Karhuntassun kanssa viimeksi kirjastossa, 5-vuotias ajoi minut pois palautusautomaatilta.
”Äiti, en tarvitse sinua tässä. Osaan hoitaa tämän homman ihan itse.”
Kun jäin hämmästyneenä paikoilleni seisomaan, Karhuntassu vaihtoi käskevämpään sävyyn: ”Mene jo katselemaan niitä omia kirjojasi. Minä huolehdin näistä palautuksista.”
En kuitenkaan uskaltanut poistua paikalta, vaan siirryin pari askelta sivummalle ja seurasin siitä äänettömästi, kuinka Tassulainen kaiveli kangaskassista romaaneja ja lastenkirjoja, käänteli niitä palautusautomaatin lukijan alla ja piippauksen kuultuaan asetti ne oikealle paikalleen palautushyllyyn.
Viimeisen kirjan jälkeen hän painoi kuittinäppäintä, työnsi kuitin tyhjän kangaskassin kanssa käteeni ja rynnisti lastenosastolle. Noin neljän sekunnin kuluttua hyllyjen välistä kuului heleä huudahdus: ”Äiti, löytyi. Voimme lähteä!”. Ja samassa Karhuntassun keikkuva hahmo ilmestyi näkyviin käsissään Mimmi lehmä uimahallissa -kirja.
Nopeaa, pelottavan itsenäistä ja tappavan tehokasta.
Kiikkuvan kirjapyllyn perheessä lapset ovat äärettömän rohkeita ja itsellisiä. Usein toivon, että he ujostelisivat ja takertuisivat kiinni jalkaani, mutta niin ei tapahdu ikinä. Sen sijaan he ryntäävät suuna päänä kohti jokaista uutta vaaraa ja haluavat oppia kaiken itse kokeilemalla, kantapään kautta.
Heistä kenelläkään ei ole vielä omaa kirjastokorttia. Ei edes 8-vuotiaalla Ketunhännällä. Ei, vaikka käymme kirjastossa usein.
Tiedän, että on olemassa perheitä, joissa lapselle hommataan oma kirjastokortti heti syntymän jälkeen. Itse sain oman kirjastokortin ekaluokkalaisena. Koulumme eteen kurvasi joka viikko kirjastoauto, josta kaikki ekaluokkalaiset lainasivat muitta mutkitta kirjoja ikiomilla korteillaan.
Kiikkuvan kirjapyllyn perheessä lapset eivät vielä käy yksin kirjastossa. Ketunhäntä ja Sudenkuono liikkuvat itsenäisesti oikeastaan vain kouluun ja sieltä iltapäiväkerhoon ja kotiin. Lisäksi he leikkivät ulkona itsenäisesti omalla pihalla, lähimetsässä ja kavereiden pihoilla. Joskus he käyvät yksin lähikaupassa ostamassa jotain ruokaostoksilla unohtunutta.
Lähikirjastoomme on hieman pidempi matka kuin lasten koululle. Ei kuitenkaan niin pitkä matka, etteivätkö nämä pienet koululaiset jo voisi sitä yksin kulkea.
Minua ei huoleta yhtään ajatus siitä, että Ketunhäntä ja Sudenkuono kävisivät yksin kirjastossa. Siis fyysisesti kävisivät. Minua huolettaa ajatus siitä, että he sekoilisivat lainaamiensa kirjojen kanssa miten sattuu. Ketunhäntä hukkaa jatkuvasti hanskoja ja ulkohousuja. Hänen penaalistaan häviävät mystisesti kaikki kynät. Voisiko muka olla mahdollista, että hän osaisi huolehtia paremmin kirjastosta lainaamistaan kirjoista?
Oma kortti on aikamoinen vapauden ja itsenäisyyden symboli. Jos lapsilla olisi omat kirjastokortit, he takuulla käyttäisivät niitä armotta. Ajatuskin siitä Aku Ankkojen määrästä hengästyttää. Toistaiseksi olen aina despoottisesti määrännyt, kuinka monta kirjaa lapset kerrallaan saavat lainata.
Karhuntassun viimekertaisen kirjastokäytöksen jälkeen tunsin kuitenkin piston sydämessäni.
Annanko omien huolieni ja ennakko-oletusteni rajoittaa lapsieni elämää? Ehkä olisi kuitenkin jo aika hommata ne kortit, laatia yhteiset säännöt ja aloittaa harjoittelu.
Eihän yksikään lapsi ikinä opi käyttämään omaa kirjastokorttia, jos hän ei sitä joskus aloita.
