”Kolmosia tultiin haa-kee-maaaan!” Näin kajahtaa toisinaan päiväkodin pihasta lähestyessäni sitä. Toiset lapset osaavat selvästi lastemme nimet, mutta liekö aikuisilta tarttunut tapa kutsua heitä myös kolmosiksi. En muistanut alkukyselyyn kirjoittaa, että toivoisin aikuisten puhuvan heistä aina nimillä. Ihan niin kuin muistakin lapsista. Ensimmäinen ”kehityskeskustelu” on ensi viikolla, joten jospa siellä sitten lisää tästä aiheesta. Yhden työntekijän kanssa ohimennen asiaa sivusin, ja hän totesi henkilökunnan joskus käytännön tilanteita hoitaessa puhuvan lapsista yksikkönä.

Tälle henkilölle totesin, että ei missään nimessä ole tarkoitus hyssytellä sitä, että kyseessä on monikkolapset. Onhan se ihan faktakin. Eikä todellakaan mikään negatiivinen asia tai salaisuus. Ideana on tukea lasten yksilöllisyyttä ja edistää sitä, että he kokisivat olevansa omia persooniaan kolmospaketin osana olemisen sijaan. Tai no, lisäksi. Lapset ovat kivasti hakeutuneet myös muiden kavereiden kanssa leikkimään, mutta heillä on kuulemma magneetinomainen taipumus lopulta aina löytää toistensa seura. Pienryhmätoiminnassa heitä on tarkoituksella laitettu eri ryhmiin, mikä kuulostaa minun korvaani hyvältä ja vähän jännittävältäkin. Ovathan he tottuneet olemaan niin tiiviisti yhdessä.

Mussukka!

Niin tiiviisti, että pienikin hetki erossa voi joskus tuntua eliniältä. Herra C ja puoliso menivät eräänä päivänä edeltä viereiselle jalkapallokentälle. Seurasimme heitä tyttöjen kanssa noin vartin päästä. Kun herra C bongasi meidät, hän huusi vallan riemastuneena ”L***u!” (neiti B:n lempinimi) ja lähti kirmaamaan elokuvamaisen teatraalisesti meitä kohti kädet halausta varten levällään. Neiti A taas kiljaisi herra C:n nähtyään ”Mussukka!” ja lähti juoksemaan vastaan. Tunteikas jälleennäkeminen.

Linssi haluaa kylmät sormet

Unen ylläpitämisen kanssa on ollut viime aikoina tavallista enemmän haasteita. Se on madaltanut mielialaa selvästi. Mukavien asioiden tekeminen jää helposti pois, kun aika tuntuu kuluvan unen saamiseen, nukkumiseen ja väsyneenä olemiseen. Päivällä nukkuminen huonontaa yöunta, puolisoni muistuttaa minua. Kunpa asia olisikin niin yksinkertainen. En ole sitä onnellista sorttia, joka yhden huonon yön jälkeen kovalla unipaineella nukkuu sitten paremmin ja pidempään ja saa univelat kiinni. Mitä väsyneempi olen, sitä huonommin nukun.

Pitäisi saada pidettyä tasaisuus nukkumisessa. Viikonloput kun ovat aika vauhdikkaita lasten kanssa, niin (vaikka olen alkanut suhtautua tauotukseen vakavasti ja pitänyt pieniä breikkejä päiväsaikaan) sunnuntain ja maanantain välinen yö on yleensä paha. Käyn yliväsyneenä ja -kierroksilla nukkumaan ja heräilen pahimmillaan tunnin, kahden välein. Parhaimmillaan pyörin sängyssä vain aamuyön tunnit.

Tuiki, tuiki tähtönen.

Lasten tekemiset ja tokaisut tuovat iloa ja voimia. Esimerkiksi se, kun raivo- ja hikipäänä puen heitä päiväkotilähtöä varten, puhkun ja puhisen eteisessä — ja ulos astuessa he huomaavat ensimäisenä tähden ja alkavat laulamaan Tuiki tuiki tähtöstä. Ja laulavat päiväkotiin asti sekä toivovat tähden tulevan sisälle kanssaan. Yhtenä päivänä kokeilin sisään tullessa, että onko herra C:llä vielä lämpimät sormet. ”Haluaa kylmät sormet”, herra C totesi närkästyneen oloisena. Samainen herra C halusi eräänä päivänä pukeutua päästä varpaisiin vaaleanpunaiseen. Sen jälkeen hän totesi tyytyväisenä olevansa linssi. Eli prinssi.