Top mokat vanhempana 1/2
Helmikuisena sadepäivänä leikkipuistossa vanhan kodin lähellä. Lapsille ei ole huonoa säätä. Kuva: Kirjoittaja
Pandoran lipas auki. Häpeän esirippu syrjään. Nyt paljastan noloimmat tai muuten vain kriittisimmät mokani neljän vuoden vanhemmuustaipaleelta. Ehkä samaistut, opit – tai pyörittelet silmiäsi.
Korvatulehduksen kanssa tunnutaan olevan aina lääkärissä liian aikaisin tai liian myöhään. Ei vielä näy selkeää tulehdusta – ei antibiootteja. Vaihtoehtoisesti ollaan sinnitelty kotona särkylääkkeen voimin aivan liian pitkään korvaamatonta lapsuutta haaskaten, ja reseptin ollessa kourassa tulehdus olisi todennäköisesti jo mennyt muutenkin ohi. Aina on huono äiti. Nyt minulla on joltain hoitajalta napatut nyrkkisäännöt: kuumeettoman toispuoleisen korvatulehduksen kanssa särkylääkkeillä pärjättäessä on turha lompsia lekuriin. Kuumeisen ja/tai molemminpuoleisen kivun kanssa vastaanotolle pitää mennä, varsinkin jos kipulääke ei tehoa riittämiin. Olisi voinut pyytää tarkennuksia aiemminkin.
Monta itkua, kylmettymistä ja keskeytettyä ulkoilua.
Vuorellisten kurapukujen ostaminen käytettynä. En suosittele ainakaan useamman kuin yhden lapsen vanhemmalle. Kyseessä on melkoinen show, kun kirppikseltä tai muualta hankittuja kylmälle ja märälle kelille tarkoitettuja pukimia aletaan testaamaan ja vaihtelemaan. Siinä ehtii tulla monta itkua, kylmettymistä ja keskeytettyä ulkoilua. Säästän lähes kaikessa mutta en tässä. Vuorettomat kesäiset sadeasut ovat ihan toinen juttu, lämpimämmällä ei ole niin nuukaa kastua.
Yleinen sinnitteleminen on aina huono idea. Ohi menevät asiat ja vaiheet ovat oma juttunsa, mutta jos normaali perhearki tuntuu selviytymiseltä, niin on aika tehdä muutoksia tai hakea apua. On myös karmea kömmähdys vaatia itseltään asioita muiden odotusten tai yleisten normien vuoksi. On parempi kuunnella itseään ja omia rajojaan. Jokainen perhe myös luo omat tapansa toimia. Meillä iso pyörä lähti pyörimään minun viime kesän totaalisen unettomuusromahduksen myötä. Puoliso rajasi selkeästi työntekoa, perhetyö ja kotipalvelu tulivat kehiin, ja kaiken tämän myötä olin enää aniharvoin yksin lasten kanssa. Kuuri on tepsinyt. Mikään ei muutu jos mikään ei muutu.
Herra C:n vieminen sairaalaan vastasyntyneenä. Hän huusi todella paljon, oli hankalasti nukutettavissa ja nukkui huonosti. Kolmen käärön kanssa kädet ja jaksaminen oli kortilla. Päädyimme viemään pojan lastensairaalaan – josko löytyisi jokin fysiologinen selitys? Syvällä sisimmässäni tiesin ettei näin ole, mutta tuntui että tämä kortti oli katsottava. Lapsi palautuikin kotiin diagnoosilla ”sellainen hän vain on”. Veikkaan etten olisi samoilla oireilla yksöstä vienyt tutkittavaksi, mutta tilanne oli mikä oli.
Aikuisen huomion korvaamisyritys esineillä tai aktiviteeteilla. Kun olen oikein väsynyt, tuntuu etten kykene huomioimaan lapsia ja olemaan heille läsnä. Turvaudun helposti lelun, leikin, jonnekin menemisen tai muun aktiviteetin tarjoamiseen. Helpommalla kuitenkin pääsisi, ja kaikki saisivat tarvitsemansa, kun puristaisi itsestään edes 15 minuuttia läsnäoloa lapsille. Usein se aikuisen huomion tarpeessa riittää hetkeksi, ja omatoimiset leikit jatkuvat taas sujuvasti – ja äiti pääsee huilaamaan.
Näyttääkin jo kirjoitettuna aika hähmäiseltä.
Salaisuuksien muodostaminen yhden lapsen kanssa, muiden selän takana. Näyttääkin jo kirjoitettuna aika hähmäiseltä idealta. Kun mainitsee jonkun asian, esimerkiksi ylimääräisen herkun tai muun saamisen, salaisuudeksi, on juuri siitä syystä varmaa, että lapsi menee saman tien kiljaisemaan asiasta sisaruksille heidät kohdatessaan.
