Menikö taas suorittamiseksi? Lasten päiväkoti on alkanut niin satumaisen hyvin (tästä lisää ensi kerralla), että minulle taisi vaivihkaa kasaantua liikaa toipumisodotuksia. Kuitenkin väsymys vyöryy voimakkaammin päälle nyt tilaa saadessaan. Lisäksi lapsilla on ollut pikkuflunssaa päiväkodin alkamisesta saakka. Se ei sinänsä ole muutoin häirinnyt arkea, mutta minä herään öisin jokaiseen yskäisyyn. Ja on toki muutamia yskijöiden uudelleennukutuksiakin.

Vien yleensä lapset aamulla hoitoon ja sitten kuulostelen mille alkaisin. Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Ehkä maailman vaikein kysymys. Jonain aamuna vastaus taitaa olla pikkupuuhastelu ja toisena megapitkä rentoutusharjoitus ja nukahtaminen. Joskus mikään ei toimi. Väsyttää mutta ei saa rauhoituttua saati nukuttua, ja puuhasteluun ei ole energiaa. Ja siihen tekisi kuitenkin mieli levotonta oloa paeta. Kärsivällisyyttä kysyy tämä uupumuksesta toipumisen laji — ja juuri se ei ikinä ole ollut vahvuuteni. Joudun tai saan nyt oppia uusia asioita: pysähtymistä ja kärsivällisyyttä. Suorittamattomuutta.

Terapiasokka irti

Uupuneen monikkoäidin identiteetti. Sellainen minulle on muodostunut, ja minun tuntuu olevan hankala jaksaa ja ehtiä mahduttaa elämääni muunlaista identiteettiä tukevia asioita. Huolista ja negatiivisista asioista puhumista yritän taas rajata. En halua omalla toiminnallani vahvistaa negatiivista tarinaa, kun elämässä on niin paljon muutakin. Uskon, että puhe voi muodostaa itseään toteuttavan ennusteen, ja se ei ole hyvä juttu se toipumisen kannalta. Yritän taas rajata huolipuheitani terapiaan ja lyhyeen kuulumisten kertomiseen läheisille. Harrastamista olen käynnistänyt muuttohässäkkätauon jälkeen ja yrittänyt myös olla enemmän yhteydessä ystäviin.

Terapiasta puheen ollen: se taisi tintata minut aika kanveesiin tällä viikolla. Äimistelin silmitöntä väsymystäni ja päänsärkyä seuraavana päivänä. Mietin, mistä ihmeestä se saattoi johtua. Lopulta keksin, että terapiasession täytyi olla väsyttävä tekijä. Olen välillä miettinyt, puhunko terapiassa oikeista asioista ja olenko rehellinen vai suodatanko. No, tällä viikolla sitten tulppa lähti ja puhuin mieleni niin puhtaaksi kuin suinkin vain osasin. Ja osasinkin, mielestäni.

Tuntui hyvältä.

Puhdistavalta.

Seuraavana päivänä jyrän alle jääneeltä.

Kovaa hommaa.

Astetta asiallisempi muksu

Muuten, sähelsin päiväkotipaikan kanssa vielä hoidon alkua edeltävällä viikolla. Ehkä onneksi. Olin jo (jostain syystä, asuntolaina- ja asuntonäyttökaaoksen keskellä) valinnut sinänsä ihan kivan kunnallisen päiväkodin näistä kahdesta vaihtoehdosta. Kesän edetessä, tutustumiskäynnin myötä ja uusien naapureiden kanssa jutellessa ymmärsin, että yksityisessä päiväkodissa oli paljon pienemmät ryhmät ja vähemmän laitosmaiset ja meluisat tilat.

Kuin ihmeen kaupalla meille saatiin ryhmämuutoksilla taiottua vielä viime tingassa paikat yksityisestä päiväkodista. Joka nyt siis vaikuttaa todella kodinomaiselta ja kivalta.

Yksi isompi lapsi kysyi minulta päiväkodilla, että ketkä täällä ovat ne kolmoset. Sen jälkeen hän tiedusteli asiallisesti, miksi lapset ovat hieman muita lapsia tummempia. Erittäin paljon asiallisemmin kuin se lääkäri, joka totesi lasten olevan oransseja ja mietti, onko heidän isänsä jotenkin eri värinen. Ei sivistys katso ikää, ei.