Siirry sisältöön
Hattutemppu – Kolmoset kerralla

Pakokauhunpoikasta ja ikävä kolmosia

10.01.2021

Kuva vauvan jaloista, vauva vilttiin kääritty.

Kuva: Pexels /Pixabay

Joka päivä lapset tuntuvat enemmän persoonilta, ja pahaa-aavistamaton puoliso ei tiedä, mitä minä tiedän.

Tasan viikko sitten minulla tuli ensi kertaa ikävä lapsia. Olin kotona nukkumaan menossa, kun tuli tunne että jotain puuttuu. Miksi he eivät ole täällä? Tuntui yhtä aikaa ihanalta ja kamalalta. Ihanalta, että on olemassa kolme suloista vauvaa joita ikävöidä. Kamalalta, että he ovat eri osoitteessa.

Puolitoista vuorokautta vaille kolme viikkoa siihen meni, että he alkoivat todella tuntua persoonilta. Ihmisiltä, joista jokaisen kanssa erikseen minulla on jo yhteisiä kokemuksia ja yhdessä vietettyä aikaa. Kuten missä tahansa ihmissuhteessa, näiden myötä alkaa tuntea ja kaivata toista. Ja ensimmäistä ja kolmatta. Enää ei tunnu siltä kuin aluksi: että kävisin sairaalassa töissä, hoitamassa sairaalan vauvoja.

Toinen pohtii, toinen pelkää

Kotiutumisajankohtaa, joka lienee edessä viikon tai parin sisällä, arvioidaan myös vanhemmuuden taitojen näkökulmasta. Ovatko vanhemmat valmiita vastaamaan kolmen pienen ihmisen tarpeista? Vai ovatko sormi suussa ja kauhusta jäykkinä? (Jälkimmäinen kirjoittajan oma muotoilu)

Alkaa epäilyttävästi vaikuttaa, että he suunnittelevat oikeasti antavansa nämä lapset meille kotiin, puoliso totesi mietteliään oloisena jokunen päivä sitten. Niin, onhan kolmessa pienessä ihmistaimessa aika paljon varjeltavaa ja viljeltävää.

Jos puoliso on ollut lievästi mietteliäs, niin itse olen kallistunut ainakin ajoittain silkan pelon puolelle. Puoliso ei tiedä mitä minä tiedän. Hän ei ollut paikalla toissapäivänä.

Kukas se siinä?

Tuo kohtalokas iltapäivä oli hoitajalle peruskauraa ja minulle silkkaa kaaosta ja tulevaa arkeani. Olimme jokusen tunnin kahdestaan lapsista huolehtimassa, kun usein vuorossa on vähintään kaksi hoitajaa ja yksi tai molemmat meistä vanhemmista. Kaikilla lapsukaisilla tuli nälkä enemmän tai vähemmän yhtä aikaa, hieman limittäin sentään, ja ruokailujen ohessa ilmaantui akuuttia vaipan- ja vaatteenvaihtotarvetta. Onneksi olin juuri saanut pumpattua maidot.

Kaksi vauvaa vuoron perään rinnalle, ja välissä vaipanvaihtoa. Välillä toinen röyhtäytettävänä olkaa vasten ja toinen sylissäni toista ruokailuvuoroaan odottamassa. Uni tuli mutta maha ei täyttynyt pullon kera suoritetulla avauskierroksella. Kolmas äänimerkin päästäjä onneksi torkahti vielä hetkeksi odottamaan ateriaansa, jota hoitaja muistaakseni pullotti tässä kohtaa. Toisen rintaruokittavan syöttöpunnitus jäi tekemättä, kun sekä minä että hoitaja sekosimme kirjanpidossa. Kuka kävikään juuri puntarilla? Vai kävivätkö nämä molemmat? Öö, kumpi tyttö minulla onkaan nyt sylissä? Muisti ei ehkä toimi, mutta ihan vilkaisemalla ainakin nyt tunnistaa.

Kaksi kautta kolme kuukahtivat lopulta tyytyväisinä sänkyihinsä, ja hoitaja otti viimeisen vauvan pullosessioon minun alkaessa pumppaamaan iltapaloja. Ehkä. Jokseenkin näin tapahtumat etenivät tai sitten aivan eri järjestyksessä ja olennaisilta osin toisenlaisin kääntein. Päähenkilöiden paikat ovat voineet myös vaihtua. Kun jonkin askareen saa tehtyä, puuroutuu se välittömästi päässäni maitovelliksi.

Eilen vaakatasoon käydessäni pääni valahti täpötäyteen pulloja, vaippoja, pumppuja ja punoittavia pyllyjä. Ne kolkkasivat minut nopeasti höyhensaarille.

2 vastausta artikkeliin “Pakokauhunpoikasta ja ikävä kolmosia”

  1. VH sanoo:

    Täytyy jakaa sinulle tämä anekdootti monikko-odotusajaltani. Sattumalta sain silloin tietää, että harrastuskaverini on myös kaksosten äiti. Omat muksut olivat vielä silloin massussa, ja toki aloin kysellä, miten heillä oli pärjätty aikanaan kahden vauvan kanssa. Kaverini totesi napakasti: “Kuule, kun te pääsette kotiin sairaalasta, niin parin päivän päästä olette kehittäneet ihan teidän oman systeemin vauvojen kanssa pärjäämiseen, ja silleen te selviätte”. Huokasin helpotuksesta, mutta sitten hän jatkoi: “En kyllä muista ensimmäisestä vuodesta yhtään mitään”.

    Se oli niin loistavan ristiriitainen ja todenmukainen kannustus. Niin siinä sitten kävi meilläkin – oli systeemit ja selvittiin, mutta ehkä aika huterin muistikuvin.

    1. Kirjoittaja sanoo:

      😀 😀 Kiitos kun jaoit. Kuulostaa todennäköiseltä, ja vähän hahmotan tuota ajatusta jo esim. tämän päivän kokemuksen perusteella: kaikki vauvat itkivät yhtä aikaa nälkää. En ollut suunnitellut etukäteen miten kierros tällä kertaa hoituu. Koska ei voi. Ei voi tietää missä järjestyksessä heräävät ja kaikilla vähän eri temperamentit & toleranssi odottaa. Salamannopeasti suunnitelma sitten muotoutui ja avunhuudot ja toimintaohjeet lähtivät puolisolle hoitajan antaessa tulitukea. Ja ei, aivan tarkkaan en enää muista miten oikeastaan toimittiin.

      Haaveilen että jäisi muistikuvia eka vuodestakin. Mutta ottakaamme varalta paljon kuvia ja videoita. Jos muistamme.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »