Kiltti lapsi, hyvä lapsi?
– Toimii kuin ajatus, eräs päiväkodin hoitaja kuvaili yhtä kolmosista.
Tämä oli varmasti tarkoitettu myönteiseksi huomioksi liittyen siirtymätilanteisiin ja aktiviteettien sujumiseen, ja niin sen siinä hetkessä otinkin. Hieman viiveellä kauhistuin. Herranjestas, lapsihan on ihan niin kuin minä! Vaikka toki kotona onneksi osoittaa railakkaasti tunteitaan. Minä olin aina se helppo, kiltti, kunnollinen suorittaja. Lapsuudenperheessäni on, ehkä hieman kärjistetty mutta kuitenkin totuuspohjainen, legenda siitä, että kotitaloa rakennettaessa minut laitettiin aamulla eteisen komeroon ja napattiin sieltä illalla lähtiessä mukaan. Niin vaivaton olin.
Kasvaessani sain tunnustusta suorituksistani ja helppoudestani, en niinkään vaikkapa napakoista mielipiteistä, rohkeasta tunteiden näyttämisestä tai rajoissani pitäytymisestä. Sittemmin tuo rooli on osoittautunut aika haastavaksi. Mukautuvuus ja toisten huomioiminen ovat hyviä piirteitä, mutta ne kääntyvät helposti myös itseä vastaan. Olen vasta aikuisiällä opetellut kieltäytymistä ja terveen aggression käyttämistä omien rajojeni puolustamisessa. Samoin omien tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen on vaatinut paljon opettelua. Tämä ei ole kritiikki vanhemmilleni, he ovat tehneet parhaansa työkalupakissaan oman kasvatuksensa eväät. Kukaan ei ole täydellinen ja he olivat hyviä, viimeistely on minun tehtäväni.
Onko turhaa narinaa?
Melko paha painajaiseni olisi opettaa lapseni liian kilteiksi. Kaltaisikseni suorittajiksi. Samalla pelkään, kolmosuuteen ja omaan vieläkin säännöllisesti vaivaavaan väsymykseen vedoten, että juuri näin voi käydä. Kolmen kinutessa tai kisutessa uupuneen äidin on helpompi vaatia lapsia olemaan hiljaa, kiltisti, kuin pysähtyä yksitellen koko trion tarpeiden äärelle. Miltä tuntuu? Mitä tarvitset? Äiti on tässä ja kuuntelee. Toisaalta, lohdullisesti, jo pelkkä tietoisuus ja asioiden sanoittaminen voi auttaa minua olemaan siirtämättä mallia ainakaan täysissä voimissaan seuraavalle sukupolvelle. Syklin katkaisu ei vaadi täydellistä toimintaa.
Olenko lepsu kaverivanhempi ottaessani kaiken kuran vastaan?
Henkilökohtaisesti kipuilen tällä hetkellä myös todella paljon sen kanssa, että mikä on turhaa jankutusta jolle kannattaakin napakasti vaatia stoppia ja milloin on aiheen antaa lapselle jakamaton huomio. Onko turhaa narinaa olemassakaan? Onko se aina viesti jostain muusta? Vai olenko lepsu kaverivanhempi ottaessani kaiken kuran vastaan? Missä menee raja? Näkemyksiä otetaan vastaan.
Monesti tulee pyydettyä lapsia olemaan hiljaa, kun itsellä ei kerta kaikkiaan ole voimavaroja ottaa tunnemyrskyjä vastaan. Toisaalta monesti meillä myös sanotaan, että saa huutaa tai saa itkeä. Saatetaan ehkä ohjata ruokapöydästä tai sisaruksen korvan juuresta toisaalle purkamaan tunnetta.
PS: Enää en suostuisi olemaan eteiskomerossa ihan koko päivää.
PPS: Sain kommenttina erinoimaisen idea blogipostauksen aiheeksi. Lisää otetaan vastaan! Mistä kolmoselämän asiasta sinua kiinnostaisi lukea?
Kommentit (0)