Käsipaperit päiväkodin lattialle jättävä äiti ja muita U-käännöksiä (osa 3)

Huhhuh! Kylläpä näitä periaatteen pyörtämisiä riittää. Siihen pisteeseen asti, että mietin onko niitä enää jäljelläkään. Lapsi lapselta periaatteet karisevat, toistavat monet yksikkölasten vanhemmat. Meillä näin on käynyt ajan myötä kolmen ”esikoisemme” kanssa. Esimerkiksi:

Lasta tulisi osallistaa kaikkeen mahdolliseen kotitöistä koiranrapsutuksen kautta kauppakassien kantoon – mutta ei mielestäni vanhemman mielenterveyden kustannuksella. Rajallisen aika- ja hermokapasiteetin myötä on pienehköjen kolmosten kanssa usein parasta tekaista nopsaa itse ja touhuilla lasten kanssa erikseen. En suostu syyllistymään. Niinkin yksinkertainen asia kuin kurkun pilkkominen voi olla melkoinen mayhem tämän trion kera.

Vanhemman täytyy olla sataprosenttisen läsnä lapsille tyyliin koko yhteisen valveillaoloajan, taisin alkuun ajatella. Tämän ystäväni ja pitkäaikainen äiti ystävällisesti naurahtaen onneksi romutti. Pieni hetki päivässä intensiivistä läsnä oloa riittää hänen mukaansa. Siihen päälle toki kaikki muut oleilut missä ei ehkä niin syvälle silmiin koko ajan ehditä tuijotella. Jälkikäteen naurattaa oma ideaalini. Sitähän nääntyisi yrittäessään olla kaikkea kaikille kokonaisvaltaisesti joka ikinen sekunti. Eivätkä lapset sitä paitsi edes halua olla minuun limaantuneena koko aikaa. Kun he saavat tietyn määrän läheisyyttä ja huomiota draivi suuntautuu omiiin tärkeisiin leikkeihin. Joskus pitää puolipakolla ottaa syliin.

Lastenhoitajan ohjeistus on kutistunut monisivuisista manuaaleista huikkaukseen ruoan sijainnista. Tuttu aikuinen kyllä selviää toimestaan vähemmälläkin päällepäsmäröinnillä.

Lasten pitkäkestoiselle tai syvälle leikille pitäisi olla mahdollisuuksia.

Leikkien siivous illalla pois on hyvä periaate, mutta tietyt kamppeet saatan jättää levälleen mikäli homma todennäköisesti aamulla tai päiväkodin jälkeen jatkuu. Tästä aina välillä uutisoinnissakin muistutetaan, että lasten pitkäkestoiselle tai syvälle leikille pitäisi olla mahdollisuuksia siisteyden kustannuksella. Lasten kehitelmät saavat meillä olla levällään, ei kuitenkaan ihan kaikki ihan yhtä aikaa.

Tsemppaus, reippaus, humoristinen arjen kuvailu pistävät silmään lukiessani vanhoja postauksiani. Ne ovat yhä ajoittain hyödyllisiä keinoja lapsiperhearjen ja uupumuksen käsittelyyn. Huojentavampaa on kuitenkin puhua tutuille ja tuntemattomille brutaalin rehellisesti yrittämättä olla ratkiriemukas superäiti. On jotenkin ihanan lohdullista todeta päiväkodin kuraeteisessä toiselle vanhemmalle, että tänä aamuna olisi voinut nirhata koko perheensä ja tulla ymmärretyksi.

Järjetöntä itsepäisen kolmosten äidin itsesabotaasia.

Omatoimisuuden vaatiminen päiväkotiaamuina pukemisen ja riisumisen osalta on aivan järjetöntä itsepäisen kolmosten äidin itsesabotaasia, sarjassamme pakkolenkkeily tai -pyöräily päikkyyn. Sujuvammin pääsee kun vähän avustaa tarvitsevia. Totaalista omatoimisuutta voidaan sitten harjoittaa päikyssä ja muina aikoina kotona.

Sen seitsemän sortin pääruokaa, salaattia, leipää ja muuta murkinaa oli aiemmin mukana lähtiessämme vaikkapa mökille. Nyt kylmälaukussa on simppeli pääruoka ja ehkä ketsuppipurkki – ja sillä mennään.

Täydellisyys ja ylenmääräinen kunnollisuus voivat koitua kohtaloksi vanhemmuuden tyrskyisellä reitillä. On voimia säästääkseen ehdottoman tärkeää osata suoriutua myös välttävästi ja tyydyttävästi. Kerran ihan harjoituksen vuoksi keräsin kaiken rohkeuteni ja kapinallisuuteni ja jätin lapseni tiputtaman märän käsipaperin päiväkodin vessan lattialle. Rebel, rebel!