Ihmiset ovat ihania – ja lukevat ajatuksia. Kävelin joku viikko sitten lähikauppamme edestä miettien, että olisi mukava jutella jonkun kanssa. Lähistöllä ei ole juurikaan toria tai vastaavaa kohtaamispaikkaa. En päässyt montaa askelta kaupan ohi, kun iäkäs nainen juoksi meidät kiinni. Oli menossa ihan toiseen suuntaan, kotiin, mutta pakko oli tulla tarkistamaan mitä junakärryissä oikein oli.

Puhuimme pitkät tovit, ja nainen kertoi muun muassa toisen lapsensa sairastumisesta ja sen ajan onnettomista perhepalveluista. Toinen lapsi oli jäänyt paitsioon, ja rouvan mukaan se näkyi hänessä yhä aikuisenakin. Perheterapiaa olisi tarvittu, hän totesi. Kiitin sekä ääneen että mielessäni kaikesta saamastamme avusta.

Imetyksen jälkeen kuin tiskirätit.

En ehtinyt lähteä uudelleen liikkeelle, kun toinen eläkeläisnainen, aikuisten kaksostyttöjen äiti itse, tuli jututtamaan. Itse asiassa, erittäin suuri motivaattori ulkoilulle on toive törmäämisestä meidän kulmiemme leppoisiin ihmisiin. Ehkä ihanin on noin omien vanhempieni ikäinen hulvaton pariskunta. Keskustelimme pikkulapsiajasta, perheestä ja imetystäkin juttu sivusi. ”Imetyksen jälkeenhän nämä ovat sitten olleet kuin tiskirätit” nainen tuumasi rintoihinsa viitaten. Mies vaikutti suorastaan tuohtuneelta ja puolusti vaimonsa varustusta kiihkeästi. ”Ei pidä paikkaansa! Kauniit ovat!”. Minä mietin mielessäni, että enpä olisi tätä keskustelua arvannut tulevaksi.

Kaupungilla

Tapasin kaupungilla ukrainalaisia pakolaisia. Äiti, 17-vuotias poika ja seurueen kolmas jäsen olivat käyttäneet matkabudjettinsa tappiin, ja vastaanottokeskukselle ei päässyt yöpymään ennen turvapaikkahakemuksen tekemistä. Poliisi oli pyytänyt tulemaan seuraavana aamuna uudelleen ja ohjannut 80 euron hintaiseen majoitukseen. Kiitos paikallisen avustusjärjestön, saimme hommattua seurueelle vapaaehtoiskuljetuksen ruoka-avustusta hakemaan ja sieltä hätämajoitukseen.

Olin pahoillani kolmikon puolesta ja kiitollinen heille. Kohtaaminen veti minut pieneksi hetkeksi ulos omasta kuplastani. Se teki todellakin hyvää ja muistutti loputtomista kiitollisuudenaiheistani. Niin sanotut perusasiat kuten koti, turvallisuus ja läheiset eivät valitettavasti ole perustana kaikkien elämässä.

Pitäisiköhän käydä useamminkin kaupungilla? En enää (ilman puhelinsoittoa siskolle) tiennyt yhdenkään kenkäkaupan sijaintia. Kenkien lisäksi olemme hankkineet keinuhevosia. Yhdestä tuli armoton tappelu, kahdella pärjätään, ja kolme olisi liikaa. Ainoa tamma piti teljetä talliin turvaan kunnes saatiin hänelle kaveri.

Koiria ja törppöjä

Meillä kävi koiranpentu kylässä. Koko valveillaoloaikansa herra C kulki pennun perässä hokien ”Kato, kato!” Uskomatonta, miten pieni voi vaistomaisesti osata olla eläimen kanssa. Herra C lähestyi pentua varovasti mutta päättäväisesti. Huomattuaan sen terävät hampaat, teki hän tuttavuutta purulelu edellä. Herra C osasi myös ruokkia ja taluttaa narussa koiraa koko lailla ilman esimerkkiä. Neidit A ja B tyytyivät katselemaan vierasta etäisyyden päästä.

Imuroimme eväät naamaan puolessa minuutissa.

Kuinka törppö sitä oikein on? Vai onko? Tai ei kai sentään ole? Tätä mietin tavattuamme tovi sitten läheisiä ulkoilun merkeissä. Me olimme sitä ennen ulkoterassilla syömässä. Olimmekohan ehtineet edes kunnolla tervehtiä, kun olin jo värvännyt toisen läheisistämme vaipanvaihtoavuksi ja sitten pukannut lapset heille huollettaviksi. Että kerrankin saisimme syödä rauhassa.

Sitten söimme… kaikkea muuta kuin rauhassa. Imuroimme eväät naamaan puolessa minuutissa, teimme havainnon ettemme edes osaa enää syödä normaalisti, ja syöksyimme muun seurueen perään. Jälkikäteen tiedustelin, tulisiko minun olla pahoillani moisesta toiminnasta. Perspektiivi normaaleihin käytöstapoihin kun on näemmä kadoksissa. Ei kuulemma tarvinnut, mielellään olivat avuksi. Näin minäkin ajattelin, läheisiä kun ollaan. Suodattamaton käytös käy, Eipä silti, käytöstapojen kertauskurssin voisi käydä vastaisen varalle.

PS: Meillä on lastenhoitaja! Lisää seuraavassa jaksossa.