Synnytyksen jälkeen lypsylle ja muut marttyyriäitikertomukset
Kuva: PIxabay/PhilippT
Kertomuksen vaarat on ehkä yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista tiedeprojekteista. Koneen säätiön rahoittamassa kahden vuoden intensiiviprojektissa kertomuksentutkijoista koostuva työryhmä pyrkii lisäämään kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista. Avoimilla Facebook-sivuillaan he pyytävät ilmiantamaan sekä merkitsemään hashtageilla #varokertomusta ja #mindthenarrative mielenkiintoisia, hauskoja ja härskejä tapauksia, joissa jokin taho yrittää hyötyä kertomuksesta. Tavoitteena on selvittää, mitä kaikkea meille myydään kertomuksen avulla.
Naistenpäivän kunniaksi he pohtivat suoriutumis- ja selviytymiskertomusten eli marttyyriäitikertomusten vaaroja äitiyskeskustelussa käyttäen pohjanaan Helsingin Sanomien mielipidepalstalla julkaistua tekstiä: ”Synnytyksen jälkeen mummini meni ja lypsi lehmät”. Itse teksti on maksumuurin takana, mutta jo otsikko kertoo kaiken olennaisen.
Kertomuksen vaaroille kyseisen tekstin ilmiantanut seuraaja pitää näitä ”synnyttämästä suoraan lypsämään” -kertomuksia haitallisina, koska niissä alennetaan totaalisesti se, mitä synnytyksessä tapahtuu ja ne luovat sairaan mielikuvan siitä, millainen naisen tulee olla: ”Tunteeton, loputtomasti kipua ja kärsimystä sietävä synnytys- ja työkone”. Seuraaja kirjoittaa oivallisesti myös, että tarina kuvaa hänen mielestään enemminkin nykyaikaa kuin menneisyyttä: joku myyttinen esiäiti nostetaan nykyihmisen yläpuolelle. Menneisyyden nainen on mallina nykyisyyden naiselle ja ohjaa häntä kokemaan alemmuuden tunnetta.
Olen huomannut, että nykyisissä äitiyskeskusteluissa usein nykynaista lyödään esiäidin saavutuksilla. Epiduraali nähdään vain turhana kuluna sairaalan budjetissa, koska ennenkin on saunassa synnytetty ilman turhia mukavuuksia. Äitien uupumista ihmetellään, koska lapsia on vähemmän kuin ennen vanhaan eikä pyykkiäkään enää pestä käsin. Nykyäitejä pidetään lapsensa kuplamuoviin käärivinä curlingvanhempina ja verrataan niihin reippaisiin maatilanemäntiin, jotka jättivät kolmevuotiaan valvomaan vauvaa rientäessään aamuvarhaisella peltotöihin. Nykyaika ja menneisyys ovat toki hyvin erilaisia, eivätkä monet käytännöt olisi sellaisenaan siirrettävissä suuntaan tai toiseen, mutta on kuitenkin hyvä muistaa, että pärjääminen on eri aikakausina tarkoittanut eri asioita. Vielä 200 vuotta sitten viideosa suomalaislapsista kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä (tieto Helsingin yliopistomuseon näyttelystä 8.12.2017).
Suomalainen esiäiti ei myöskään ole ainoa, jolla suomalaista nykyäitiä lyödään. Viime aikoina on kirjoitettu paljon ulkomaalaisista äitikollegoista, joiden äitiysloma on dramaattisesti lyhyempi. En kiellä, etteikö tarina ulkomaalaisesta äidistä, joka työpaikkansa vessassa lounastauollaan pumppaa rintamaitoa kotona olevalle muutaman kuukauden ikäiselle pienokaiselleen kävisi omiinkin tunteisiini, mutta en kuitenkaan allekirjoita näihin tarinoihin usein liitettyä alentavaan sävyyn kerrottua opetusta siitä, että suomalaisella äidillä on oikeus puhua kaikista perhevapaisiin liittyvistä asioista vain syvän kiitolliseen sävyyn. Se, että kaikkialla maailmassa ei mahdollisuutta pitkiin perhevapaisiin ole, ei pitäisi olla Suomessa esteenä sille, etteikö voitaisi pohtia esimerkiksi niiden jakamista tasapuolisemmin lapsen kummankin vanhemman välille tai sitä, miten äitien työhönpaluu voisi perhevapaan jälkeen tapahtua mahdollisimman jouhevasti.
Usein äitien sekä tavallista huolten jakamista että yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivää epäkohdista puhumista pyritään vaimentamaan nimittämällä sitä valittamiseksi, marmattamiseksi tai narinaksi. Näkökulmaa tehostetaan tarinalla jostakin toisesta, jonka asiat ovat vielä huonommin. Se, että jossain muualla asiat ovat huonommin ei saisi olla esteenä sille, että toisaalla asioita pyritään kehittämään parempaan suuntaan.
Oletteko te törmänneet marttyyriäitikertomuksiin, joilla pyritään kontrolloimaan sitä, mistä asioista ja millä tavoin äideillä on oikeus puhua?
