Tuula Paltakari-Piekkola elää monen tarinan Hailuodossa

Kun lapsenlapset tulevat Tuula Paltakari-Piekkolan, 77, luo Hailuodon saarelle, he pyytävät liki ensi töikseen mummia kertomaan taas ”niitä sun tarinoita”.

Ja mummihan kertoo.

Tarinoissa herää henkiin hänen lapsuutensa: vanhemmat, setä, eno, kylän väki sekä luonto, vuodenajat ja kainuulaisen pikkukylän tapahtumat laskiaisenvietosta kinkereihin.

Kun koronavirus ilmaantui maapallolle, Tuula alkoi kirjoittaa jälkikasvua varten talteen tietoja ja tunnelmia siitä.

Mielessä väikkyi hänen oman äitinsä sairastuminen espanjantautiin vuonna 1918. Pieni Kaisa, 2, oli ollut kovassa kuumeessa. Tauti oli vienyt jo hänen siskonsa ja veljensä ja oletettiin, että se veisi Kaisankin. Toisin kävi.

– Kovin samanlaista oli sen pandemian aikaan kuin nytkin.

Kahdesti rokotettu Tuula sairasti koronan vuodenvaihteessa.

Tuula on adoptiolapsi

Lapsuuden Suomussalmi oli pienelle tytölle ihana kasvuympäristö. Muutaman savun kylässä elettiin yhteisöllistä elämää. Kun jossain talossa pidettiin uskonnollinen tilaisuus, sinne menivät kaikki. Välillä asioista oltiin eri mieltä, mutta elämää elettiin silti yhdessä eteenpäin.

Kansakoululla sijainnut koti oli rakastava. Opettajaisä kertoi tyttärelleen tarinoita ja vei luontoretkille, äiti hääräili kotia sisustaen ja herkkuja laitellen. Tytär imi tarinoita itseensä ja tallensi ne mieleensä.

Tuula on adoptiolapsi. Hän tiesi pienestä pitäen, että hänet oli tuotu vanhemmille yhdeksänkuisena vauvana perheestä, jossa häntä ei voitu pitää.

– Tarinoiden kautta kirjoitin itseni osaksi sukua.

Moni kyselee Tuulalta, mitä hän muistaa serkun isästä tai jostakin kylän tapahtumasta. Tuula on luvannut kirjoittaa talteen niitäkin tarinoita, sillä kirjallisina ne säilyvät.

Jonakin päivänä tarinat kootaan kirjaksi, jotka graafikkominiä kuvittaa. Kertomuksia riittää muualtakin kuin Suomussalmelta, mutta juuri nyt lapsuuden kertomukset puhuttelevat eniten. Runojen aika on sitten joskus myöhemmin.

Tuula rakastui Hailuodossa ammattikalastaja Tuomoon

Tuula Paltakari-Piekkola eli Kainuussa kymmenvuotiaaksi. Oppikoulun hän kävi Oulussa, jossa asui ensin tuttavaperheessä täyshoidossa. Vanhemmat muuttivat Ouluun, kun tytär kävi lukiota.

Koulussa Tuulan kirjoittajanlahjat huomattiin: opettaja kutsui häntä uudeksi Veikko Huoviseksi. Kirjoittaminen kiinnosti, muttei ammatiksi asti.

Ylioppilaaksi tultuaan Tuula opiskeli ensin luokanopettajaksi ja erikoistui myöhemmin biologiaan ja kuvaamataitoon.

Valmistumisen jälkeinen kesä hurahti luontokartoittajan töissä Hailuodossa, josta hän sai syksyn tullen töitä opettajana. Hän jäi sille tielle, ja toimi myöhemmin rehtorina saaren koulussa.

Asuttuaan Hailuodossa muutaman vuoden Tuula rakastui ammattikalastaja Tuomoon, joka oli paljasjalkainen luotolainen. Tuula ja Tuomo menivät naimisiin ja saivat kolme lasta.

Merelle kannattaa antautua

Perämeren suurin saari Hailuoto on kaunis ja monipuolinen. Meri on siellä vahva ja vaikuttava tekijä.

Tuula kertoo pelänneensä aina vettä. Hän arvelee, että pelko juurtaa juurensa pitkälle, jopa edellisiin elämiin ja pohdiskeluihin siitä, mitä kaikkea meri kätkee alleen.

Mutta Tuomon mukana Tuula meni merelle, tottui ja oppi. Hän muisteli usein isän kanssa tekemäänsä mieleenpainunutta venematkaa ja sitä, miten isä kehotti pelon vallatessa sulkemaan silmät ja ajattelemaan mukavia. Hän on kirjoittanutkin siitä:

”Makaan veneen pohjalla ajattelematta mitään. Iltapäivän varjot pitenevät joen yli ja taivaan väri tummuu. Vene lipuu hiljalleen eteenpäin isän pitäessä perää. Äiti istuu soutajan paikalla. Kaikki ovat hiljaa. Joskus hauki molskahtaa rannan kaislikossa veneen tultua liian liki. Linnutkin ovat lopettaneet laulunsa, on siestan aika. Pyhäjoessa ei ole koskia, vain pientä korkeuseroa Korvuan järveen.

Ohitamme Mustansuon hillamaisemat, heinäpellot, joille talvella eksyimme serkkujen kanssa. Sitäkään reissua ei kannata enää ajatella.

Makaan vain liikkumatta veneen teljolla äidin reppu päänalusena. Isä ohjailee taitavasti melallaan venettä, ettei se törmää uponneisiin puihin.

Jos ajattelisin, pelkäisin. Ei mikään ole kauheampaa kuin mustasta vedestä sojottavat vaaleat oksat kuin kuolleen kourat. En ajattele vedenalaista elämää, sen isä on minulle opettanut. Isä tietää minut herkäksi ja pelokkaaksi lapseksi.

Katsele taivaan pilvien leikkiä ja ummista silmäsi, jos pelottaa, opetti isä, kun kerroin veden kauhuista.

En siis ajattele mitään, annan ajan kulua. Kohta olisimme järvellä ja sielläkin minä makaisin teljoilla. Järvellä oli omat kummajaisensa, karikot, jotka salakavalasti sukelsivat pinnan läheisyyteen. Jos istuisin, näkisin ne, mutta veneen pohjalla olisin turvassa. Kerran erehdyin nousemaan istumaan ja katselemaan, joko kohta olisimme perillä. Silloin näin valtaisan kiven, joka melkein kosketti veneen pohjaa. Äiti konttasi viereeni ja hyvitteli minua tovin. Sen enempi en ole ajatellut järvenkään vedenalaista elämää veneessä olellessa.

Kuinka monta kertaa minun pitikään olla ajattelematta niitä kauheuksia, ennen kuin minusta tuli kelpo soutaja ja lopulta peränpitäjä.”

Merellä kulkiessaan Tuula ymmärsi, ettei sen liikkeitä kannata vastustaa. Meri on aina ihmistä suurempi. Sille kannattaa antautua.

Vettä pelkäävä Tuula rakastaa uimista. 

Tuula on innokas uimari, vaikka pelkää vettä. Hän vei omia oppilaitaankin elokuussa koulun alkaessa meren rannalle ja opetti heidät uimaan. Vesikammoisia oppilaita hän kannatteli vedessä ja rauhoitteli.

– Moni oppilas muistaa minut juuri tästä, hän nauraa.

Lasten heikko luku- ja kirjoitustaito surettaa

Hailuoto on tarinankertojien saari. Se on myös taitavien käsityöläisten ja ahkerien yrittäjien saari.

– Tunsin heti oloni Luodossa kotoisaksi, koska täällä on jotakin samaa kuin Kainuussa – ehkä juuri tarinat ja yhteisöllinen elämäntapa. Ja luonto. Täällä saa olla yksin, mutta ihmisiäkin ympärillä on.

Tarinankerronta on kulkenut aina Tuulan matkassa, sanoin runojen luominen ja halu jakaa rakkautta suomen kieleen, sen murteisiin ja tarinoihin. Hän on osallistunut kirjoittajakursseille ja vetänyt saarella kirjoittajapiiriä.

Kun Tuula opetti koulussa oppilaille kaunokirjoitusta, hän luki samalla satuja. Oppilaat jaksoivat piirtää keskittyneesti kirjaimia, kun he saivat kuulla vaikkapa Mestaritontun seikkailuja.

Koulussa luettiin paljon. Yhdessä tehtiin tuon tuosta näytelmiä ja kuvaelmia. Monet entiset oppilaat muistelevat noita hetkiä lämpimästi.

Meri vei Tuulan aviomiehen Tuomon. 

Tuulaa harmittaa, miten heikoksi suomalaislasten luku- ja kirjoitustaito on mennyt, vaikka kielemme on niin kaunista ja sitä pitäisi kunnioittaa.

Tuulasta toivoa ei kuitenkaan kannata menettää. Hänellä on asiaan helppo resepti. Kodeissa lapsille pitää lukea paljon, heidän kanssaan pitää jutella ja heiltä pitää kysellä. Koulussa äidinkieli pitää nostaa arvoonsa. Vanhoja arvokkaita tapoja kuten vieras- ja päiväkirjojen pitämistä sekä kirjeiden kirjoittamista kannattaa elvyttää.

– Lukemisen ja kirjoittamisen hyväksi tarvitaan työtä, mutta siitä saadaan valtavan suuri hyöty. Tarina puhuttelee ja kantaa elämässä.

Tuula Paltakari-Piekkola iloitsee siitä, että hänen lapsenlapsensa ovat uutteria lukijoita, jotka kantavat kirjastosta kotiin kassikaupalla luettavaa.

– Kun elämässä tulee takapakkia, lukeminen ja kirjoittaminen auttavat.

Meri vei Tuulan aviomiehen reilut 10 vuotta sitten. Kirjoittaminen tarjosi silloin suurta lohtua ja tavan päästä eteenpäin.

Tällä hetkellä korona-aika uuvuttaa ja kyllästyttää kaikkia ihmisiä. Tuulan aika ei tule pitkäksi, kun on tottunut lukemaan.

– Olen löytänyt pandemian aikana äänikirjat ja ihastunut niihin. Kirja on ihmisen paras ystävä.

Meri on kiehtova ja pelottava. Tuula tuli Hailuotoon 51 vuotta sitten, ja 13 vuotta sitten hänen puolisonsa hukkui tapaturmaisesti mereen Marjaniemen edustalla. Kirjoittamisesta oli silloinkin suuri lohtu.

Hyvä lukija,  

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin. 

Tue Lastensuojelun Keskusliittoa sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma – joko diginä tai painettuna lehtenä. 

Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja  

Tilaa lehti itsellesi tai lahjaksi