Tulin äidiksi ja ihmettelin
Tänään kirjoitan minua ihmetyttävistä asioista, joihin olen törmännyt tässä äitiyden johdantokappaleessa, eli vauvan ollessa vasta alle nelikuinen.
Vauva on kuin koira. Siis todella hyvä jäänsärkijä ja keskustelun aihe. Mielipiteeni etäisenä pysyttelevistä helsinkiläisistä jotka esim. keskittyvät metrossa tuottamaan mahdollisimman vähän ääntä ja välttelemään toisen ihmisen huomaamista, tai huomioimista, on muuttunut. Minulta kysellään päivittäin mukavia ja tarjotaan apua ovien avaamisessa, kun liikun vauvan kanssa. Molempien naapureiden vanhemmatkin jäävät jututtamaan minua ja haluavat katsoa vauvaa. Tämä on mukavaa, kukaan ei ole ollut tungetteleva. Junassa tosin eräs mies aloitti keskustelun, että tiesitkö vauvasi olevan miljardööri? No herranen aika, en tiennyt, kerro lisää! Hän puhui aivosoluista ja niiden vilkkaasta toiminnasta ja siitä, miksi lapset ovat niin hoksaavia. Tämän kasvatus-ja perheneuvolassa työnsä tehneen psykologimiehen mielestä vanhempien riitojen kuunteleminen on lapselle erityisen kurjaa ja kuormittavaa. Siksipä hän kehotti hoitamaan riidat ulkona, kunnes lapsi on kolme, tai jopa kuusivuotias. Riitelyä kuitenkin tarvitaan välillä elävässä parisuhteessa (Chisukin laulelee huolissaan, miksei me riidellä enää).
Vauvaperhekerho. Meidän ristiäispappi oli niin energinen ja mukava, että hän sai houkuteltua minut lähtemään kerran kerhoon. Piti laittaa oikein herätyskello soimaan, koska kerho alkaa jo 9:30. Kerhossa olikin enimmäkseen yli puolivuotiaita ja äidit eivät juuri jutelleet keskenään vaan katsoivat lasten leikkiä. Osa puhui omista terveysasioistaan, eikä minulla ollut mehevää tarinaa lääkärikäynneistä tai vakavan sairauden tutkimuksista, koska olemme saaneet olla terveinä. Yhdeltä naiselta (jolla oli Pink-huppari) kysyin ihan aluksi, että mikä hänen nimensä on. Hän vastasi yllättyneenä nimensä ja sanoi, että ei täällä tiedetä toisten äitien nimiä vaan ollaan vaan ”Ella-Eliaksen äiti”. Hmm… No onhan se ihan kätevää, ehkä. Jossain vaiheessa? Kertokaa nyt tekin, onko ja miksi? Minä aion vieläkin esitellä itseni ensin, sitten lapsen. Kuinka lapsikin oppii tämän taidon, jos en näytä itse mallia? Siinä saa kyllä kukin miettiä äitiyteen persoonansa kadottamista, jos ei enää käytä edes omaa nimeään.
Olen myös kimmastunut appiukolle siitä, että hän puhuu samalla paikkakunnalla asuvasta naisesta, joka on mieheni ystävän äiti, vain ”Pekon äitinä”. Ja ”pojat” ovat jo yli kolmenkymmenen. Kysyin kerran, että mikä tämän naisen nimi on?! Minua ärsytti teininä maalaiskunnassa se, että kysytään kenenkä tyttöjä sitä ollaan. Kun tietysti halusin olla ihan oma itseni. Enkä vain jonkun lapsi, jolloin vanhemmat määrittäisivät millainen olen. Mitä jos minä olenkin erilainen? Tai jos nyt olisin vain Miehen vaimo. Vanhat ihmiset sitä eniten tekivät.
Sosiaalinen media on siitä hieno, että siellä identiteeteistään voi korostaa niitä puolia, mitä haluaa. Työrooli, harrastus, elämäntapa, perhesuhteet tai vaikka vanhemmuus, saa valita ihan itse! Tämän vuoksi on myös riskialtista, jos tuuttaa oman profiilinsa täyteen omalla maailmankuvallaan värittämiä juttuja ja kuvia lapsestaan. Se on sinun profiilisi, ei lapsesi. Sinä et ole yhtä kuin lapsesi, tai toisin päin. Näin ainakin vielä ajattelen, että minulla on persoona, lapsellani on omansa. Tai tosiasiassa, ilmeisesti Pepe vielä tässä kehitysvaiheessa luulee että olemme yhtä.
Minusta olisi ainakin karmivaa ajatella, että oma lapsuuteni, kehitykseni ja jopa terveystietoni olisi annettu kaikkien tietoon vanhempieni toimesta. Entä jos minä en olisikaan niin avoin ihminen, vaan haluaisin suojata itseäni? Entä jos tulen myöhemmin julkisuuteen hyvässä tai pahassa, niin sitten kaivettaisiin se vanhemman raportoima lapsuus ja ihanat kuvat esiin. Tai jos työni olisi niin arkaluontoista, että kaikki tuollainen olisi riski. Minähän olen varovainen juuri siksi lapsemme nimestä ja syntymäajasta sekä aivan kokonaisista kasvokuvista, jos lapsestamme tuleekin kaksoisagentti, ja me vanhemmat joutuisimme tulevaisuudessa sieppausuhkaan. Kaikkialla maailmassa tämä ei ole vitsi. Esimerkiksi Mosambikissa ollessani yritysjohtajan vaimo siepattiin lunnaiden toivossa aamulenkiltä.
Miltä äitiys nyt tuntuu? Tätä minulta on kysytty kahdesti. Ihan mukavalta. Helpommalta kuin odotin. Luontevalta tuntuu, että meidän perhe on nyt kolmihenkinen. Mutta tässä voin avata sitä, että kyllä minä vähän odotin että galaksit räjähtävät ja ”kaikki muuttuu”, kuten joulukortissakin peloteltiin. Ehkä tämä meidän elämäntyyli sopii niin hyvin tähän vauvan tuloon. Pepen kanssa ei ole tarvinnut luopua mistään, ainakaan vielä. Tässä muistutan, että tajuan olevani vasta johdantokappaleessa vanhemmuuteen. Kyllä sitä sitten tietää olevansa äiti, kun selviytyy niistä kärsimyksistä, kun lapsi valvoo ja sairastaa, tulee hirveä uhma ja syyllisyyskin vaivaa.? Vielä en ole edes keksinyt aiheita syyllistyä, vaikka leikittelen ajatuksella töihin menosta… Vauvan kynsien leikkuussa epäonnistuin. Ne eivät vain katkenneet. Siksi viilaan ne nyt paperiviilalla.
En pysty imeliin postauksiin! Toivottavasti kukaan ei ajattele, etten rakasta vauvaani, kun en postaile että kuolisin hänen vuokseen. Tai että rakastan häntä kuuhun ja takaisin. Se on aika vähän, kun maailmankaikkeus on ääretön ja laajenee koko ajan… Yritän pysyä hyvässä kunnossa ja elossa, että lapsi saa nauttia äitinsäkin seurasta. Toivon tietysti, että hän, kuten kaikki läheisenikin elävät pitkään ja terveenä.
Naiseus puhkeaa kukkaan. Odotin innolla, kuinka alan kukoistaa pehmeästi ja lempeästi kuin Äiti Amma lapsen maailmaan saattamisen myötä. Vielä parempaa, kuinka tuntisin sellaista rakkautta, jota en ole aiemmin tuntenut. Näinhän jotkut sanovat, että äitiyden jälkeen naiseus täydentyy tai äidin rakkaus on ihan eri tasoista kuin muu rakkaus. Enemmän perhosia vatsaan ja adrenaliinin hulmahduksia suoniin tai lämmintä hehkua olen saanut kyllä ihan muista tilanteista, kuin äitiyteen liittyvistä. Lapsen hymy ja suloisuus on ihanaa. Sekin on hienoa, kun saa maitokakkatahrat pois sappisaippualla.
Minusta tuntuu että olen ihan sama ihminen kuin aiemminkin. Ihmettelen uutta elämää ja sitä, että minun kehossani kasvoi uusi ihminen. Hän kasvaa ja kehittyy nyt itsekseen, joksi hänen pitää tulla. Hän luo oman elämänsä ja polkunsa, alussa tietysti tiivisti meidän kanssamme. Asetamme varmasti reunaehtoja, mutta mahdollistamme myös asioita. Joko olen tähänkin asti rakastanut läheisiäni niin täysin ja kokonaan, että rakkaus vauvaan on samanlaista. Tai sitten olen persoonallisuushäiriöinen, joka ei välitä kenestäkään kovin paljoa.
En tiedä mistään mitään. On ollut jotenkin liian helppoa. Vieläkään en perustele asioita paremmin tietäväni koska minulla on oma lapsi. Oppiihan sitä kaikenlaista, mikä toimii meillä ja omassa arjessa. Perheet ovat kuitenkin erilaisia, niissä on kuitenkin useita eri ihmisiä ominaisuuksineen, pelkoineen ja toiveineen. Esimerkiksi minun elämäni terveen ja hyvin nukkuvan lapsen kanssa ei ole pistänyt meitä niin koville kuin koliikkivauvan vanhemmat ovat. Keskosvauvan kanssa perhe-elämän alku on erilainen, varsinkin jos ollaan pitkään sairaalassa. Jos lapsella olisi vakava sairaus, olisi paljon pelkoja ja muuta selvitettävää mielessä.
Ystävä kysyi minulta, että varjostiko ensimmäisen raskauden keskeyttäminen sikiövaurion vuoksi tätä raskautta. Hölpottelin jotain, että yleensä en murehdi asioita, joihin ei voi murehtimalla vaikuttaa. Sillä voi pilata itseltään turhaan hyviä hetkiä. Mutta myöhemmin muistin miettineeni, että jos tätä vauvaa ei sittenkään tulisi, enkä jäisikään äitiyslomalle, niin sitten olisin ollut ”turhaan” pois töistä monta kuukautta. Enhän minä sitä kaikille sanonut, miehelle varmaan illalla sängyssä. Erikoinen ajatus, mutta sellainen minulle tuli. En miettinyt vaikka sitä surua ja siitä selviämistä, vaan tuollaista!
Ajatuksiaan ei voi valita eikä niihin kaikkiin kannata takertua. ”Kappas, tuommoinen tuli!” Tämä on ehkä yksi syy, miksi on mukava kirjoittaa. Ajatusmaailma muuttuu kokemusten myötä, eikä muista kaikkea menneitä pohdintojaan. Siksi vanhoja päiväkirjoja on vaivaannuttavaa lukea… On kutkuttava riski kirjoittaa ajatuksiaan toisten luettavaksi. Raikasta ja rohkeaa kesäkuun alkua! -Mirja
