Terapian tarpeessa

Turun seudulla asuvan Nikon, 13, tuen tarve huomattiin jo ensimmäisinä kouluvuosina. Hän oli herkästi ärsyyntyvä, uhmakas lapsi, joka ei kertonut tunteistaan ja valehteli päästäkseen pois kiusallisista tilanteista kotona ja koulussa.

– Yritimme kotikonstein, mutta tiedostimme pian, että tarvitsemme ammattilaisen apua. Halusimme olla liikkeellä ajoissa, jotta poika olisi saanut apua ennen murrosikää, Nikon äiti kertoo.

Keskusteleminen pojan kanssa ei yleensä tuottanut tuloksia, ja vanhemmat lähtivätkin etsimään lapsiin erikoistunutta, esimerkiksi Theraplay-menetelmää käyttävää terapeuttia.

Tie terapian ääreen oli mutkikkaampi kuin vanhemmat osasivat odottaa.

– Kun Niko oli 9-vuotias, omalääkäri ohjasi meidät ensin Tyksiin lastenpsykiatrian poliklinikalle, josta meidät käännytettiin pois puuttuvien perusterveydenhuollon selvitysten vuoksi. Sitten jonotimme kymmenen kuukautta perheneuvolan tutkimusjaksolle, äiti kertoo.

Miksei terapiahakua helpoteta keskitetyllä ajanvarauksella?

Kahta vuotta myöhemmin perhe oli taas Tyksissä. Siellä tehtyjen selvitysten perusteella Nikolla todettiin ahdistuneisuushäiriön vuoksi hoidontarve psykodynaamiseen yksilöterapiaan, kaksi kertaa viikossa noin kahden vuoden ajan.

Terapeutti tulisi etsiä Kelan hyväksymien terapeuttien listalta, joka oli pitkä. Nikon vanhemmat arvelivat, että voisivat valita muutamasta vaihtoehdosta terapeutin, joka olisi erikoistunut lasten kanssa työskentelyyn ja jonka kanssa henkilökemiat menisivät yhteen.

Toisin kävi. Kuudenkymmenen terapeutin joukosta löytyi yksi ainoa, joka seitsemän kuukauden jälkeen pystyi ottamaan Nikon arviointikäynnille. Hoitosuhde alkoi kymmenen kuukauden kuluttua hoidontarpeen toteamisesta.

– Meitä arvelutti, sillä terapeutti käytti keskustelumenetelmää ja oli erikoistunut nuorisoasiakkaisiin. Niko oli lapsellinen ikäisekseen ja tiesimme hänen voivan istua pitkäänkin katsomassa silmiin ilman, että olisi todella läsnä tilanteessa.

– Haluamme kuitenkin antaa terapeutille työrauhan ja toivomme, että tuloksia syntyisi.

Vain puhelinvastaaja kuuntelee

Villen, 10, ongelmat ovat toisenlaisia. Hän on arka poika, joka ei uskalla olla yksin kotona eikä mennä uusiin tilanteisiin tai lapsiryhmiin.

– Ville kokee, että kuka tahansa voi tulla ja tehdä hänelle jotain ilman, että vanhemmat voivat auttaa. Koulupsykologi käytti hänen kanssaan tarinamenetelmää: kaikki Villen tarinat päättyivät siihen, ettei lapsi hakenut turvaa vanhemmistaan. Hän ei siis osa luottaa aikuisten turvaan, Villen äiti kertoo.

Yksityinen lastenpsykiatri arvioi hoidontarpeen ja suositteli Villelle psykodynaamista tai kognitiivista psykoterapiaa. Hänellä oli oma listansa Tyksin hyväksymistä psykoterapeuteista, jotka voisivat sopia Villen tapauksessa.

Jotta hoitotakuu toteutuisi, julkisella puolella toimivia psykoterapeutteja tarvitaan lisää.

Vanhemmat olivat onnellisia edistyksestä ja alkoivat soitella terapeuteille. Psykodynaamista tai kognitiivista terapiaa tarjoavat paikat olivat täynnä. Samoin taideterapiat, joita perhe seuraavaksi kokeili. Ja lopulta kävi ilmi, ettei Ville mahtuisi mihinkään terapiaan.

Tällä hetkellä, muutaman kuukauden etsittyään, vanhemmat ovat luovuttaneet.

– Oli niin toivotonta selittää vain puhelinvastaajiin aina samat asiat. Arki kuitenkin rullaa jotenkuten, ja keräämme voimia seuraavaan kyselykierrokseen. Lääkäri vinkkasi meille, että kannattaa soitella uudelleen parin kuukauden välein, sillä tilanne voi muuttua.

Ne terapeutit, joilta Villen äiti kysyi mahdollisuutta jäädä jonoon, eivät ottaneet jonottajia.

Yksityisellä puolella ei ole terapian järjestämisvastuuta

Vaikka Nikon ja Villen perheitä yhdistää erikoislääkärin toteama hoidontarve, he eivät ole samalla viivalla. Koska Nikoa on tutkittu julkisessa erikoissairaanhoidossa, hän kuuluu hoitotakuun piiriin.

Terveydenhuoltolain mukaan alle 23-vuotiaiden pitäisi saada tarvitsemansa psykiatrinen hoito kolmen kuukauden kuluessa hoidontarpeen toteamisesta. Järjestämisvastuussa olevan tahon on löydettävä lapselle terapeutti.

Ville puolestaan on hakenut hoitoa yksityiseltä puolelta, jolla ei ole samaa velvollisuutta.

– Järjestämisvastuussa olevan tahon tulee ohjata, tukea ja auttaa asianmukaisen psykoterapeutin löytämisessä. Jos perhe lähtee etsimään terapiaa yksityissektorilta, se saa tukea yleensä hoitoarvion tehneeltä yksityislääkäriltä, muttei valitettavasti aina, eikä yksityissektorilla ole samaa järjestämisvastuuta kuin julkisella sektorilla, selittää psykiatrian erikoislääkäri Markus Henriksson Valviran valvontaosastolta.

Vammaistuen perusosaa saavien ja niiden lasten, jotka eivät ole vammaistuen piirissä, terapian järjestämisvastuu on sairaanhoitopiirillä.

Kun kyse on vaikeavammaisesta lapsesta, psykoterapian järjestämisvastuu on usein Kelalla. Sen järjestämän vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen myöntämisen edellytyksenä on muun muassa se, että lapsi saa vähintään korotettua vammaisetuutta.

– Psykoterapian järjestäminen perustuu kuntoutussuunnitelmaan, jonka perhe tekee julkisessa terveydenhuollossa yhteistyössä lasten psykiatrian, nuorisopsykiatrian tai psykiatrian erikoislääkärin kanssa, kertoo suunnittelija Tuulikki Karhu Kelan kuntoutustyöryhmästä.

Jos lapsi ei saa vähintään korotettua vammaisetuutta tai täytä muita Kelan järjestämän kuntoutuksen myöntämisen edellytyksiä, on kuntoutussuunnitelmassa suositellun kuntoutuksen järjestäminen sairaanhoitopiirin vastuulla.

Hoidon tarvetta todettaessa ei aina ole selvää, mikä vammaistuen taso lapselle myönnetään. Nikonkin perhe teki yhden turhan rahoitushakemuksen Kelaan, mikä viivästytti koko prosessia pari kuukautta.

Palveluohjaaja voisi työskennellä sairaanhoitopiirin klinikalla

Vanhemmat keksivät niksejä terapiahaun yksinkertaistamiseksi. Nikon vanhemmat panivat listan puoliksi ja sopivat, että isä soittaa toisille, äiti toisille. Laadittiin myös sähköpostiviesti, jota oli helppo kopioida, jolloin samoja asioita tarvinnut selvittää aina uudelleen.

Silti Nikon äiti toivoisi, että terapiahakua voitaisiin helpottaa keskitetyllä ajanvarauksella.

– Se säästäisi paitsi vanhempien, myös terapeuttien aikaa heidän varsinaiseen työhönsä. Jos tahtoa on, se olisi nykyisillä ajanvarausohjelmistoilla varmasti mahdollista toteuttaa siten, että myös yksityiset ammatinharjoittajat ovat mukana.

Kela on koonnut valtakunnallisen palveluntuottajalistan, jossa on noin 300 vaikeavammaisten psykoterapiaa toteuttavaa palveluntuottajaa ja 2 400 kuntoutuspsykoterapiaa toteuttavaa palveluntuottajaa. Hakupalvelusta voi tarkentavien tietojen avulla hakea sopivaa palveluntuottajaa.

– Palveluntuottajahaussa ei valitettavasti ole tietoa, voiko palveluntuottaja ottaa uusia asiakkaita. Tällaisten tietojen ylläpitäminen näin suuressa rekisterissä ei ole ainakaan vielä mahdollista, Tuulikki Karhu sanoo.

Palveluntuottajan hakemiseen voi pyytää apua myös Kelan toimistosta.

Myös Markus Henrikssonista keskitetty ajanvaraus oli vaikea toteuttaa.

– Terapiapalvelut ovat usein yhden hengen yrityksiä, joita olisi yhtä vaikea saada keskitetyn ajanvarauksen piiriin kuin vaikkapa kaikkia hammaslääkäreitä. Sen sijaan palveluohjausta pitäisi kehittää. Jos palveluohjaaja työskentelisi sairaanhoitopiirin klinikalla, hän osaisi auttaa tietynlaisen terapeutin etsinnässä. Hänellä olisi myös käsitys siitä, millainen jonotilanne on alueellisesti.

Asuinpaikka vaikuttaa hoidon laatuun

Koska lasten psykoterapiasta suurimman osan järjestävät sairaanhoitopiirit, eikä korvamerkittyä rahaa ole, terapiaan varattu rahoitus vaihtelee maan eri osissa. Samoin terapeutteja on tarjolla toisaalla enemmän, toisaalla vähemmän.

– Sinänsä Suomessa on paljon psykoterapeutteja suhteessa väestömäärään. Vaikka paikkakunnalla olisi psykoterapeutteja, ongelmia voi syntyä, jos kukaan yksityisellä sektorilla toimiva terapeutti ei halua ottaa potilasta hoitoonsa. Heitä ei voi velvoittaa siihen, Markus Henriksson sanoo.

– Tällaisessa tapauksessa järjestämisvastuullisen tahon on löydettävä terapeutti.

Henrikssonin mukaan julkisella puolella toimivia psykoterapeutteja tarvittaisiin lisää, jotta hoitotakuu toteutuisi.

Miksi hoitoa saa vasta, kun lapsi tekee jotain todella pahaa?

THL seuraa lastenpsykiatrian jonotilannetta neljän kuukauden välein. Tilaston mukaan vuoden 2012 lopussa Kanta-Hämeen ja Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiireissä oli useita lapsia, jotka olivat jonottaneet hoitoon pääsyä yli puoli vuotta.

Tilasto kertoo myös sen, että jonotilanne saattaa muuttua nopeastikin. Lastenpsykiatriassa on myös Villen kaltaisia piilojonottajia, lapsia, jotka eivät ole syystä tai toisesta mukana tilastossa.

Nikon ja Villen vanhemmat ihmettelevät, miten tällaisessa tilanteessa toimivat perheet, joiden resurssit ovat muutenkin vähissä. Kahden aktiivisen vanhemman perheessäkin etsintä on syönyt jaksamista. Apua odotellessa Niko on ehtinyt jo murrosikään, joka tarjoaa uudenlaisia haasteita.

– Tuntuu väärältä, että hoitoa saa helposti vasta, kun lapsi tekee jotain todella pahaa. Meillä on suuri huoli Nikon tulevaisuudesta, Nikon äiti sanoo.

– Meillä osataan tunnistaa erilaisia ongelmia ja häiriöitä, mutta niille ei tehdä mitään, kommentoi Villen äiti.

Nikon ja Villen nimet on muutettu.