Röyhelöitä ja hirviöitä
Kirjoitin ensimmäisen mielipidekirjoitukseni vuonna 1995. Aiheena oli naisten ja miesten roolijako: miten tytöille puetaan vaaleanpunaista ja kukkakuviota, pojille tummia värejä ja monsteriteemaa, ja miten lelut eriyttävät sukupuolet varhain omiin maailmoihinsa.
Kuvittelin tuolloin, että aika korjaisi epäkohdan. Yhteiskunta moniarvoistuisi, pian ihmisiä kohdeltaisiin ensisijaisesti ihmisinä eikä tyttöinä tai poikina, miehinä tai naisina.
Suuntaus on ollut päinvastainen. Entistä suurempi on pinkki vaate- ja lelutarjonta, entistä jyrkempi raja tyttöjen ja poikien tavaroiden välillä. Mitä on tapahtunut?
1970-luvun valokuvissa lapsilla on yllä sinistä, keltaista, ruskeaa, vihreää, käytännöllisiä puseroita, haalareita ja housuja.
Nykyään lastenosastoilla tulee väistämättä mieleen, että lapset ovat menettäneet vapautensa rooliodotuksista. Heidän, varsinkin tyttöjen, on alusta asti edustettava sukupuoltaan: leggingsejä on tarjolla jo vauvoille ja bikineitä pikkutytöille.
Todellinen ihmiselämä on luonnollisesti moninaisempaa kuin kaupallinen. Luultavasti useimmat vanhemmat haluavat kulutusvalinnoissa huomioida lapsensa luonteenpiirteet. Jotain meistä kuitenkin kertoo se, että ”virallinen tie” on pienestä asti näennäisen selvä: tytöille vaaleanpunainen ja pojille tummasävyinen tunneli aikuisuuteen.
Kun pinkin röyhelötytön ja reippaan hirviöpojan paradigma alkaa uuvuttaa, on hyvä etääntyä aihepiiristä muistamalla, että ”värierottelu” on kulttuurisidonnaista ja muuttuvaa.
Punaista pidettiin pitkään miesten värinä. Sotilaspuvut olivat usein punaisia, kunnes tuliaseet tekivät väristä vaarallisen.
Lapsia on vanhastaan puettu länsimaissa valkoiseen, vaaleanpunainen ja -sininen tulivat käyttöön 1900-luvun alussa. Vaaleanpunainen oli ensin poikien väri, vaaleansininen tyttöjen. Sotien jälkeen koodivärit vähitellen vaihtuivat.
”Ikiaikaisilla perinteillä” on kevyt ja lyhyt historia.
Viime syksynä kuulin, että muuan jalkapalloseura koetti rajata tytöt omaan ”tyttöjen joukkueeseen” jo kuusivuotiaista lähtien. Lapsille annettiin näin viesti, että tytöt ovat huonompia juoksemaan ja potkimaan kuin pojat.
Myös monille aikuisille on aikoinaan juurrutettu mieleen, että tytöt eivät alkuunkaan pärjää pojille fyysisissä suorituksissa. Opin seuraukset ovat äärimmillään surkuhupaisia. Jos aikuisten illanvietossa on tarpeen siirtää pöytä huoneesta toiseen, on hämmentävää huomata, että lähtökohtaisesti – sekä naisten että miesten mielestä – homma kuuluu miehille.
Kuka tahansa terve ihminen jaksaa nostaa ja kantaa huonekaluja. Jos ei yksin, niin yhdessä muiden kanssa.
Vanhassa maatalousyhteisössä naiset tekivät yleisesti samoja arjen töitä kuin miehet: niittivät, äestivät, kaivoivat ojia. Käsitys naisten perustavanlaatuisesta fyysisestä heikommuudesta on modernin ajan tuote, biologian sijasta etupäässä kulttuuria.
Mitä haittaa ”perinteisistä” sukupuolirooleista on? Miksi tytöt eivät saisi olla tyttöjä ja pojat poikia, kysellään. Kyllä saavat, mutta on syytä pohtia, kuka määrittää, millaista tytön tai pojan elämän kuuluu olla: kulttuuri eli aikuiset vai lapsi itse?
Lapsena minulla oli kaksi lempitakkia, vaaleanpunainen ja tummansininen. Leikin nukeilla ja ammuin jousipyssyllä. En ikinä mieltänyt, etten voisi tehdä jotain, koska olin tyttö. Eikä kukaan onneksi kutsunut minua epänormaalilta särähtävällä ”poikatytön” nimellä. Sain kasvaa ihmislapsesta aikuiseksi, jonka lempiväri on violetti.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.
