Kirjailija Elina Hirvonen: Parempaa maailmaa rakentamassa

Tyttö tavaa maitotölkin kylkiä. Kirjaimista hahmottuu sanoja. Pian hän lukee Avusta ja Seurasta vieraiden maiden katastrofeista ja näkee kuvia riutuneista lapsista. Etiopiassa nähdään nälkää.

– Jo tosi pienestä mietin lehtiä lukiessa, onko joku maa onnellisempi kuin toinen, muistaa Elina Hirvonen.

Tyttö kantaa harteillaan maailman murheita. Hän ei saa epäonnistua eikä tuottaa huolta muille.

Hän haaveilee kirjailijan ammatista tai siitä, että olisi sairaanhoitaja Afrikassa. Nelivuotiaana hän kirjoittaa ja kuvittaa ensimmäisen kirjansa. Se on pienistä paperipalasista yhteen nivottu ja tikkukirjaimin kirjoitettu surullinen tarina pienestä enkelistä, joka itkee ja jonka jumala ottaa luokseen. Tyttö antaa sen kirjekuoressa joululahjaksi uskovaiselle mummilleen.

Mummi eli äidinäiti asuu koulumatkan varrella Helsingin Meilahdessa. Hänen luokseen on helppo pujahtaa tekemään läksyjä. Mummi laittaa leipäressua – hapanleipäpaloja lämpimässä maidossa ja voissa – ja kertoo tarinoita köyhästä lapsuudestaan. Tyttö rakentelee barbeilleen hienoja palatseja kimaltelevista posliiniesineistä, jotka mummi on saanut Yhdysvaltoihin muuttaneelta sisareltaan.

Mummi uskoo tapaavansa sodassa kuolleen miehensä taivaassa. Myös Elina lukee Raamattua, koska siinä on hienoja kertomuksia.

– Pidin Jeesusta mahtavana ihmisoikeustaistelijana.

Kun Elina oli 12-vuotias, mummi sairastui keuhkosyöpään. Elina kävi hänen luonaan siivoamassa ja auttelemassa mummia ulos. Oli hänen vuoronsa hoivata mummia.

Punkkariyhteisö, Amnesty ja Animalia

Kaksi teinityttöä heiluu keltaisissa sadetakeissaan yleisön edessä Vanhalla ylioppilastalolla ihmisoikeusjärjestö Amnestyn tapahtumassa. Heillä on hiukset saparoilla ja silmissä tummaa kajalia. Toisen heistä pitää mennä häkkiin. Se epäonninen on tällä kertaa Elina.

Näin osoitetaan, että maailmassa toiset saavat olla vapaita, toiset ovat vankeja.

Teinin ahdistus kääntyi toiminnaksi.

Elina löysi 15-vuotiaana punkkariyhteisön, eläinten oikeuksia puolustavan kansalaisjärjestö Animalian ja Amnestyn. Hänellä ja hänen ystävillään oli kirkkailla väreillä värjätyt ja sokerivedellä pystyyn nostetut tukat, kettinkejä ja lukkoja kaulassa ja nahkatakkien selässä rauhanmerkki. He kuuntelivat Sex Pistolsia, Clashia, Dead Kennedysiä, Treblinkaa ja Pyhäkoulua.

– Tajusin, että se jengi puhuu samoista ihmisoikeus- ja eläinoikeusasioista, joita olin miettinyt lapsesta saakka. Se oli mieletön fiilis!

Se oli positiivista yhteisön voimaa. Mieltä painanut ahdistus maailmantilasta kääntyi toiminnaksi.

Nuoret puuhasivat mielenosoituksia, keräsivät nimiä eläinkokeiden vastaisiin adresseihin ja järjestivät performansseja. Elina oli perustamassa Helsingin Amnestyn nuoriso-osastoa ja oli mukana myös luonnonsuojelujärjestö Greenpeacessa ja Suomen Punaisen Ristin toiminnassa.

Kiitokset äikänmaikoille

Elina kirjoitti koko ajan päiväkirjaa. Kirjoittaminen oli hänen tapansa tutkia maailmaa.

– Minulla oli ihania äikänmaikkoja. Miten tärkeä voikaan olla aikuisen katse! He näkivät mahdollisuuteni, vaikken tullut taiteilijaperheestä. Yläasteen äidinkielen opettaja Ulla Haukka-aho piti meille luku- ja kirjallisuuspiiriä koululla ja oli todella kannustava.

Kallion ilmaisutaidon lukio oli vaikeaa aikaa Elinan elämässä. Kriisi iski useista syistä.

– Olin muiden taiteilijanalkujen joukossa, joten kaikki puitteet olisivat olleet kohdallaan, mutta kirjoittajana menin lukkoon.

Elina säästi lukioajan Intian- ja Nepalin-matkaa varten. Lapsuudenperhe ei juuri matkustellut, sillä rahat olivat aina tiukoilla. Aasiaan Elinaa inspiroi meditaatio, jooga ja Pelle Miljoonan esikoisromaani Buddha blues. Piti nähdä maailma ja olla vapaa.

Elina asui ystävänsä kanssa Aasiassa neljä kuukautta pikku hostelleissa slummien keskellä. Hän näki kädettömiä lapsia asemilla, slummien kurjuuden ja äärimmäisen köyhyyden.

– Mietin, jäänkö sinne katulapsityöhön loppuiäksi. Ei alle kaksikymppisellä ollut mitään keinoja käsitellä sellaista järkytystä, jonka Intian eriarvoisuus aiheutti.

Pitkä matka käsi kädessä

Oriveden opiston kirjoittajalinjalla Elina ystävystyi Inka Nousiaisen ja Emma Puikkosen kanssa, joista myös tuli kirjailijoita. Viestintälinjalla opiskeli eräs mukava Ilpo Kiiskinen. Elina, jolla oli takanaan erittäin raskas ihmissuhde ja joka ei muutenkaan aikonut ikinä mennä naimisiin, piti Ilpoa liian kilttinä ja kunnollisena. Ilpo oli kuitenkin sitkeä.

– Kun vappupäivänä kävelimme Tampereella käsikädessä, ajattelin äkkiä, että Ilpo on tyyppi, jonka kanssa haluan kävellä käsikädessä pidemmän matkaa.

Kun Elina ei ensimmäisellä yrittämällä päässyt Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan dokumenttielokuvaa, kirjoittamisen padot purkautuivat ja esikoisromaani Että hän muistaisi saman alkoi saada muotoaan. Se ilmestyi vuonna 2005.

Meillä Suomessa on ollut vahva tarve pitää ongelmat perheen sisällä.

Romaani kertoo perhehelvetistä. Yläkouluikäinen Anna joutuu ottamaan perheen aikuisen roolin. Isä pahoinpitelee Annan veljeä. Kun Anna aikoo soittaa lastensuojeluviranomaisille, äiti ottaa puhelimen ja sanoo: ”Hoidetaan me tytöt tämä”. Päätös on tuhoisa koko perheelle.

– Meillä Suomessa on ollut vahva tarve pitää ongelmat perheen sisällä.

Isänsä ja äitipuolensa murhaaman Eerikan kohtalo sai Elinan miettimään, onko tuo tarve kadonnut mihinkään. Hänestä tuntuu, etteivät aikuiset aavista, mitä kaikkea lapset kantavat sisällään ja miten he suojaavat aikuisia.

– Kun lapsi kertoo jonkin olevan huonosti, se on merkki jonkinlaisesta perusturvallisuudesta ja luottamuksesta. Lapsi, jolla on kaikkein huonoimmin, ei todennäköisesti kerro kenellekään, vaan keskittyy kantamaan sen. Hän tekee kaikkensa ollakseen näyttämättä sitä.

Sambialaisen orpotytön tarina

Sambiasta Elina muistaa ensimmäiseksi raikkaan tuoksun, jota ilma huokuu sadekauden rankkasateiden jälkeen. Siitä on nyt kymmenen vuotta. Ilpo oli saanut töitä YK:n kehitysohjelmalta, ja Elina kirjoitti toista romaaniaan.

YK:n työntekijöillä oli Lusakassa oma muurein eristetty maailmansa, jossa pidettiin isoja pihabileitä öisin. Aina kauppaan mennessään Elina näki resuisia katulapsia, jotka nukkuivat yönsä viemäreissä, ja mietti, miten voisi auttaa heitä.

Hän päätyi auttelemaan orpokotiin, jossa tapasi amerikkalaisen sosiaalityöntekijän, Carolin. Tämä löysi poliisiasemalta tunnistamattomaksi murjotun tytön. Alle 10-vuotiaana orvoksi jäänyt Susan oli karannut kadulle setänsä seksuaalista hyväksikäyttöä.

– Katulapsia pidettiin saastana. Lusakan kaduilla erityisesti tytön elämä on rankkaa. Aikuiset miehet kaappaavat mukaan ja tekevät julmaa seksuaalista väkivaltaa.

Lapsi, jolla on kaikkein huonoimmin, tekee kaikkensa ollakseen näyttämättä sitä.

Susan sairasti orpokotiin tullessaan monia sukupuolitauteja. Hento tyttö kulki käsikädessä Carolin kanssa ja puristi sylissään pehmoeläintä. Hän piti erityisesti Nalle Puh -lehdistä.

Pian sen jälkeen Susan joutui kuitenkin sairaalaan ja kuoli vain 14-vuotiaana. Kaikista Elinan Sambiassa todistamista lasten järkyttävistä laiminlyönneistä Susanin kohtalo meni eniten ihon alle.

– Oli kauheaa, että hänen piti kuolla juuri kun hän pääsi suojaan.

Susanin kohtalo jäi vaivaamaan Elinaa. Hän halusi kirjoittaa tytön tarinalle vaihtoehtoisen lopun. Kauimpana kuolemasta kuvaa, mitä kaikkea hirveää Sambian köyhät tytöt ja pojat joutuvat kokemaan, mutta on äärimmäisen kauniisti ja lohdullisesti kirjoitettu. Susanista tuli erään päähenkilön esikuva ja hänelle käy lopulta hyvin.

– Sambia ja tapaamieni ihmisten tarinat vaikuttivat tähän kirjaan tosi paljon. Olen heille paljon velkaa noista tarinoista.

Katulapsista terroristeiksi

Viimeaikaisten terrori-iskujen valossa Elina on miettinyt Marokon katulapsia.

– Isis tutkitusti rekrytoi katulapsia, joten lastensuojeluun ja terrorismiin liittyvät kysymykset ovat yhteydessä toisiinsa.

Isis rekrytoi katulapsia, joten lastensuojeluun ja terrorismiin liittyvät kysymykset ovat yhteydessä toisiinsa.

Elinan mielestä Sambian tai Marokon lasten eriarvoisuutta ei voi verrata suomalaislasten eriarvoisuuteen.

– Eriarvoisuus tuntuu aina jokaisen omalla kohdalla totaaliselta. Toisella ei ole ruokaa, toinen jää ulkopuolelle kaikesta yhteisestä, koska ei ole vaikkapa varaa osallistua syntymäpäiville. Eriarvoisuus on aina jotakin suhteessa yhteisöön ja yhteisön asenteisiin.

Elinan opettajaystävä on havainnut yhteiskunnallisten suuntausten näkyvän ensimmäisenä koulumaailmassa. Nyt on näkynyt lastenvälisen eriarvoisuuden kasvu.

– On ne, jotka tuodaan koulun portille sadan tonnin Mersulla, ja ne, jotka huolehtivat kaikesta itse pienestä lähtien. He elävät täysin eri maailmoissa.

Kun Elina miettii, mitä kaikkea Suomessa on saavutettu kahdessa sukupolvessa ja mitä sille nyt on tapahtumassa, häntä harmittaa. Hänen mumminsa oli torpparin tytär, jonka tyttärentyttärellä on nyt kaksi korkeakoulututkintoa.

– Se on historiallisesti ja globaalisti todella poikkeuksellista.

Torpparin tyttären tyttärentyttärellä on kaksi korkeakoulututkintoa.

Elina ei usko, että kukaan oikeasti haluaa eriarvoisuutta, sillä eihän se palvele suomalaista yhteiskuntaa millään tavalla.

– Jos lähtökohdat määräävät, mitä ihmisestä voi tulla, sehän tarkoittaa, ettei kaikkien potentiaalia saada käyttöön parhaalla mahdollisella tavalla. Inhoan yli kaiken kaikki on itsestä kiinni -selityksiä!

Vanhemmuus ei tule valmiiksi

Elina ei halunnut lapsia. Mieli muuttui, kun hän tapasi Ilpon. Ensimmäinen lapsi syntyi vuosi Afrikasta paluun jälkeen ja toinen pari vuotta myöhemmin.

– On hurja tunne, kun kahden pienen ihmisen onni on minun varassani. Kaikki mitä teen, vaikuttaa heihin. Vanhemmuus ei tule valmiiksi, ei pääty. En osannut kuvitella sen voimaa.

Lasten maailma on aina kiinnostanut Elinaa. Hän on miettinyt paljon sitä, miten vanhempi kantaa aina mukanaan omaa lapsuuttaan.

Hän muistaa omasta lapsuudestaan edelleen hämmästyttävän tarkkoja yksityiskohtia. Miltä tuntui mennä päiväkodin pihalle, kun ei tiennyt otetaanko tänään leikkiin mukaan. Miten ihanalta tuntui, kun eräällä päiväkodin retkellä Mari, josta tuli hänen paras ystävänsä, halusi tulla viereen istumaan.

– Kun hän tuli siihen, tiesin että jotakin merkittävää tapahtui. Siitä lähtien olimme koko ajan yhdessä.

Marin kanssa leikittiin teiniäitiä ja molemmilla oli vauvanuket Juha ja Timo. Marin vauvanuken pää tuoksui vaniljalta. Toinen leikki oli maailmanmäärääjä. Nuket ja pehmolelut olivat alamaisia, joita Mari ja Elina käskyttivät.

– Omasta lapsuudesta muistaa usein helpommin raskaita asioita. On ollut ihanaa huomata omien lasten kautta, miten paljon iloa lapsuuteen liittyy. Mitä riemua on kokea asioita ensimmäistä kertaa!

Elinan mielestä on vain vähän asioita, joihin vanhemmat eivät voisi puuttua.

– Aikuiset voivat ohjata lapsia leikeissä, kertoa, mikä on reilua. Aikuisilla on mielettömät mahdollisuudet tehdä hyvää. Lapset ovat vastaanottavaisia.

Hänen ensimmäisessä lastenkirjassaan Näkymätön käsitellään ystävän kaipuuta, sitä, miten kipeältä leikeistä ulos sulkeminen lapsesta tuntuu. Tässä tarinassa aikuiset ovat sankareita ja auttavat lasta pääsemään mukaan leikkeihin.

Vihapuhetta kiehumispisteessä

Elina saa puhelun Skotlannista kesken haastattelun. Turun tapahtumista on kaksi päivää ja Elinan tuore dokumenttielokuva Kiehumispiste on tulossa esitykseen Edinburghin elokuvafestivaaleilla ensi vuonna. Suomen asenneilmapiiri kiinnostaa muuallakin.

Kiehumispisteessä kaksi tavallista suomalaismiestä istuu saunan pukuhuoneessa kasvotusten kylpypyyhkeet lanteillaan ja keskustelee maahanmuutosta. He ovat eri mieltä lähes kaikesta. Vaikka tunteet poreilevat pinnassa, kummallakaan ei keitä yli.

Dokumentti kuvattiin joulukuussa 2016, ja vihapuhe on jatkanut vellomistaan. Joko ihmisillä alkaa keittää yli?

– Turun teko oli hirveä ja vaatii sulattelua. On ymmärrettävää, että se herättää myös pelkoa. Ihmiset kuitenkin auttoivat toisiaan ja eritaustaiset ihmiset toimivat yhdessä. Se on arvokasta ja kertoo, ettei tämä ole me vastaan muut -asetelma.

Elinan mielestä juuri tämän asetelman ja vihapuheen purkaminen on iso yhteiskunnallinen haaste.

Miten konflikteja ratkaistaan?

Kun terroristit iskevät jossakin, suomalaisiin tiedotusvälineisiin pyydetään kommentoimaan presidentti Martti Ahtisaaren perustaman konfliktinratkaisujärjestö CMI:n suomalais-irakilainen asiantuntija Hussein al-Taee. Tyylikäs, pukuun sonnustautunut mies tuo viileän analyyttisesti faktat esiin. Hän tuli Suomeen 10-vuotiaana perheensä kanssa irakilaiselta pakolaisleiriltä ja on nyt konfliktinratkaisujärjestö CMI:n rauhanneuvottelija.

Elina kirjoittaa hänestä ja hänen perheestään fiktiivistä romaania, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuonna.

– Olen haastatellut hänen äitiään, tätiään ja siskoaan. Kuvaan kirjassa Irakin historiaa ja perheen historiaa sekä Husseinin nykyhetken työtä Irakissa ja Suomessa.

Eräällä kirjaan liittyvällä tapaamisella sushi-baarissa olivat mukana Elinan 5- ja 7-vuotiaat lapset, joita yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat jo kovasti.

He kysyivät Husseinilta, miten niitä konflikteja oikein ratkaistaan? Hussein vastasi: ”Jos Anna löisi Iivaria viisi kertaa ja Iivari pienempänä löisi Annaa kerran, kumpikaan ei voita. Konfliktin ratkomisessa pitää muistaa, että kukaan ei koskaan voita, koska voittajaankin sattuu. On aina parempi vaihtoehto selvitä ilman lyömistä.”

– Lapset muistavat sen aina. Se oli nerokkaasti ja lapsentasoisesti selitetty. Hussein laittaa työssään koko persoonansa ja historiansa likoon, mutta toimii samalla hyvin analyyttisesti.

Se on hyvin lähellä Elina Hirvosen omaa missiota:

– Haluan olla rakentamassa maailmaa, jossa ihmisten välinen etäisyys vähenee ja ymmärrys lisääntyy.

Lue myös: Missä Mohammed on nyt

Lue myös: Häpeä sieppauksen jälkeen

Kuka?

Elina Hirvonen

Syntyi vuonna 1975 Helsingissä.

Asuu Helsingissä.

Ammatiltaan kirjailija, toimittaja ja elokuvantekijä.

Kirjoittanut kolme romaania, kaksi lastenkirjaa ja ohjannut dokumenttielokuvia.

Viimeisin lastenkirja Prinsessa Rämäpää julkaistiin syyskuussa.

Perheeseen kuuluvat 7-vuotias tyttö ja 5-vuotias poika sekä mies Ilpo Kiiskinen, joka työskentelee Suomen Punaisen Ristin viestintäjohtajana.

Harrastaa lukupiiriä ja lenkkeilyä.

Haaveilee, että olisi enemmän aikaa vain olla.