Nalle toi perheelle yörauhan
Helsinkiläisen Brummerien seitsenhenkisen perheen elämä muuttui ratkaisevasti puolitoista vuotta sitten. Vanhemmat, Kia ja Wilhelm Brummer olivat silloin jo kahdeksan vuoden ajan nousseet pari kolme kertaa yössä mittaamaan kaksospoikien verensokeria. Alexander ja Severin, 14, sairastavat vaikeamuotoista ykköstyypin diabetesta, jossa verensokeri saattaa laskea nopeasti poikien huomaamatta vaarallisen alas.
Severinillä tauti puhkesi 3-vuotiaana, Alexanderilla vuotta myöhemmin. Vanhainkodissa työskennellyt psykiatrinen sairaanhoitaja Kia joutui jättämään työnsä pystyäkseen seuraamaan yötä päivää pienten poikien tilaa.
Vanhemmat nousivat kahdeksan vuoden ajan 2–3 kertaa yössä mittaamaan kaksospoikiensa verensokeria.
Nyt Brummerit eivät enää pane kahdesti yössä herätyskelloa soimaan. Viimeiset puolitoista vuotta vanhemmat ovat saaneet nukkua usein jopa läpi yön.
– Se on ollut suuri helpotus, Kia sanoo.
Hänen vierellään kruununhakalaisen kodin eteisessä liikehtii energisesti muutoksen lähde, mustakarvainen labradorinnoutajauros Nalle. Sen yllä on sininen liivi, joka kertoo, että kyseessä on virallisesti hyväksytty hypokoira, jonka tehtävä on tuoda turvallisuutta diabetesta sairastavien elämään.
Nalle haistaa, jos poikien verensokerit laskevat huolestuttavan alas. Se tökkii kuonollaan poikia kylkeen ja odottaa, että he tarkistavat verensokerinsa tason mittarilla. Oikeasta hälytyksestä Nalle saa makupalan. Se ei ole erehtynyt vielä kertaakaan.
Nalle alkoi hälyttää poikien verensokerista heti ensimmäisenä yönään Brummereilla, vaikkei sen pitänyt silloin vielä osata mitään.
– En uskonut Nallea, vaan käskin sen mennä nukkumaan, mutta Nalle oli sinnikäs ja hälytti uudelleen, Kia kertoo.
Koira löysi pojan lattialta
Alexander ja Severin nukkuvat samassa huoneessa parvella. Nallella on oma sänky poikien välissä. Se kiipeää ketterästi jyrkkää ramppia parvelle, ottaa suuhunsa vaalean vetolelun ja katselee uteliaasti huoneessa hyöriviä ihmisiä.
– Jos pojilla on yöllä hätä, Nalle ottaa jostain syystä aina lelun suuhun ja tulee sen kanssa herättämään meidät vanhemmat. Se osaa myös kertoa, kumman pojista tilanne on kiireisempi.
Poikien verensokerit saattavat laskea muutamassa minuutissa niin alas, että he menettävät tajuntansa.
Nallen havainnot ovat kullanarvoisia, sillä poikien verensokerit saattavat laskea muutamassa minuutissa niin alas, että he menettävät tajuntansa.
– Alkaa väsyttää, kädet tärisevät, huimaa ja olo on hikinen, Severin kertoo.
Jos verensokerin taso romahtaa, poikien pitää nauttia nopeasti jotain hiilihydraattipitoista, kuten banaani tai mehua. Ongelma on, että verensokerin putoaminen voi heikentää järkevää ajattelua, eikä ihminen ehkä saa haettua syötävää.
Kerran toiselle pojista kävi näin.
– Nalle löysi pojan makaamasta lattialta. Tilanne oli ihan hengenvaarallinen, sillä poika oli yksin kotona, Kia sanoo.
Hypokoira ei jää hätätilanteessa toimettomaksi. Sen on osattava tehdä itsenäisiä ratkaisuja, ja sen Nalle osaa. Se toi pojalle mehun ja pakotti juomaan sen.
Yöllä Nalle herättää vanhemmat, mutta jos poikien huoneen ovi on kiinni, se siirtyy varasuunnitelmaan. Kaapin alla on laatikossa pillimehuja. Nalle vetää laatikon esiin kiskomalla hampailla narusta ja kiikuttaa omatoimisesti mehun ensiavuksi Severinille tai Alexanderille.
Viime yönäkin Severin sai Nallelta mehun.
– Minäkin sain yhden, kun tulin tänään koulusta, Alexander sanoo.
Toissapäivänä laatikossa oli kahdeksan mehua. Nyt se on tyhjä. Mehuja on tarvittu tiheään, koska pojilla on ollut koulussa viime päivinä paljon liikuntaa, joka sekoittaa insuliinin tuotantoa.
Kesken pelin koiralle tuoksu
Brummerit viettävät kesät maalla, ja silloin pojat liikkuvat paljon. Nalle kulkee mukana, kun pojat hyppivät trampoliinilla, uivat tai pelaavat jalkapalloa. Se odottaa kärsivällisesti kentän laidalla, että pojat käyvät ohimennen antamassa tuoksunäytteen.
Nalle kantaa ulkona aina yllään sinistä liiviä, jonka selkäpuolella olevassa taskussa on poikia varten sokeritabletteja ja mehuja.
Koulussa pojilla on sokeritabletteja penaalissa. He mittaavat verensokeriaan, kun muistavat. Opettajan mukaan Nalle voisi hyvin olla poikien mukana myös koulussa, mutta idea ei saa kannatusta.
– Se olisi jotenkin noloa, Alexander sanoo.
– Ja Nallesta pitäisi huolehtia, Severin jatkaa.
Vanhemmille voi huutaa, mutta koiralle ei.
Kia uskoo, että Nalle auttaa poikia itsenäistymään vanhemmista. Matala verensokeri ja murrosikä voivat tehdä nuoresta todella kiukkuisen, eikä häntä ehkä huvita kuunnella vanhempia, jotka kehottavat mittaamaan verensokerin.
– Vanhemmille voi huutaa, mutta koiralle ei. Pojat tottelevat Nallea, Kia sanoo.
Severin heilauttaa Nallen edessä koulutuspuikkoa, jonka päässä on punainen pallo. Nalle katselee tarkasti ja arvaa, mitä nyt halutaan. Se sulkee kuonollaan eteisen lipaston laatikon.
Nalle haistaa myös tuntemattomat
Nalle opetettiin hypokoiraksi avustajakoiria kouluttavassa Axxell Brusabyn oppilaitoksessa Kemiönsaarella. Se siirtyi Brummerien perheenjäseneksi asteittain kuuden kuukauden ikäisestä lähtien.
Nykyisin koulutus on siirtynyt Inkooseen, ja sitä vetää Hypokoirayhdistys. Koulutus keskittyy siihen, että koira oppii ilmoittamaan matalasta verensokerista. Nalle onkin oppinut omin päin hälyttämään myös liian korkeista verensokereista ja ketoaineista. Kerran raitiovaunussa tapahtui yllätys:
– Nalle tökki minua ja tuijotti lähellä istuvaa tuntematonta naista. Tämä näytti aika hikiseltä ja huonovointiselta. Kävin kysymässä, onko kaikki hyvin, Kia kertoo.
Nalle tiesi, että naisella oli diabetes ja verensokeri alhaalla. Tämä ottikin heti välipalan käsilaukustaan.
– Näin on käynyt kahdesti.
Kotona Nalle ryhtyy kesken haastattelun tositoimeen ja tökkii Severiniä kuonollaan. Severin istuutuu olohuoneen pöydän ääreen ja ottaa mustasta pussukasta esiin verensokerinmittarin. Nalle katsoo kiinteästi Severiniin, joka tuikkaa tottunein ottein verinäytteen sormenpäästään.
– Nalleen voi luottaa. Kyllä se tietää, Kia sanoo.
Pojilla on toisinaan käytössä sensorit, jotka seuraavat verensokerin vaihtelua pidemmällä aikavälillä. Muutaman kerran on käynyt niin, että Nalle ei reagoinut mitenkään, vaikka sensorit varoittivat verensokerin ongelmista.
– Ajattelimme silloin, että ahaa, nyt saimme Nallen kiinni virheestä. Tarkistusmittaus osoitti, että Nalle oli oikeassa, sensori väärässä.
Severinin mittari kertoo, että verensokeri on liian korkea. Samassa lukema kilahtaa tekstiviestinä myös Kian kännykkään. Poika annostelee kyljessään olevasta pumpusta kehoonsa insuliinia, ja Nalle saa namin.
– Miten pärjäisimme ilman häntä? Kia sanoo.
Perhe suunnitteleekin nyt toisen hypokoiran hankintaa, jotta kummallakin pojalla olisi oma henkivartija, kun he muuttavat nuorina miehinä pois kotoa.
Nuuhkaus kerrallaan mestariksi
Hiihtäjät kiinnittävät suksiaan Mustiossa Oxbergetin hiihtomajan pihalla. Sisällä majassa loikoilee lauma koiria odottamassa isäntiensä ja emäntiensä lounastauon päättymistä. Näistä koirista on tarkoitus kasvattaa hypokoiria, jotka osaavat haistaa ja ilmoittaa, kun diabetesta sairastavan ihmisen verensokeri putoaa huolestuttavan alas.
Puolitoista vuotta kestävää koulutusta on takana puolisen vuotta. Ryhmä on tavannut kerran kuussa, ja lisäksi koirat ovat harjoitelleet hypojen eli matalien verensokerien tunnistamista kotona.
– Hypokoiraksi oppiminen vaatii monta treeniä viikossa. Ingenting kommer gratis, kouluttaja Elisa Forsman sanoo.
Täytetty pöllö valvoo hirsiseinältä, kun puhe majassa sorisee sekaisin suomeksi ja ruotsiksi. Aikuiset juovat kahvia vihreistä pahvimukeista, ja lapset piirtelevät. Pöydillä on muovipusseja, joissa koirien herkut odottavat koulutuksen jatkumista.
Perheet kouluttavat koiriaan diabetesta sairastavan perheenjäsenen käyttöön. Hypokoirayhdistyksen kouluttajilla Elisa Forsmanilla ja Stina von Bonsdorffilla on mukanaan kaksi labradorinpentua, jotka asuvat heidän kanssaan siirtyäkseen tulevaisuudessa hypokoirina jonkun diabetesta sairastavan avuksi.
– Olen äimän käkenä! Kolme koiraa on jo alkanut ilmaista matalaa verensokeria, vaikka koulutus on vasta alkupuolella, Elisa sanoo.
Opetusvälineenä pakastettu hiki
Koulutus alkaa hajuerottelusta, jota harjoitellaan nytkin koira kerrallaan hiihtomajan saunan pukuhuoneessa. Perheet ovat kotona pyyhkineet matalasta verensokerista kärsivän hikeä pienille kuituliinan palasille, jotka on pantu lasipurkissa pakastimeen.
Majan lattialla on puinen teline, jossa on seitsemän avointa lasipurkkia koloissaan. Yhdessä purkeista on kotoa tuotu hypohikinen kankaanpala, jota koiran pitäisi jäädä hetkeksi haistelemaan, jotta sitä voidaan kiittää ja palkita. Näin se oppii kiinnostumaan oikeasta tuoksusta.
Kaikki koulutus tapahtuu positiivisen vahvistamisen kautta. Koiraa palkitaan halutuista suorituksista, epäonnistumisia ei huomioida lainkaan. Koiran pitää itse kokeilla ja keksiä, mitä siltä halutaan.
Espoolainen Jonna Neffling kouluttaa Jack Russelin terrieristään Ilonasta apuvoimaa 11-vuotiaalle pojalleen Petterille, joka on sairastanut diabetesta yksivuotiaasta.
Vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen Ilona nuuhkii lautaan piilotettuja lasipurkkeja järjestelmällisesti ja nopeasti. Oikean purkin kohdalla se vilkaisee emäntää. Kun se ei tehoa, Ilona raapii lautaa etutassulla.
– Loistavaa!
Jonna kiittää koiraansa naksuttimen äänellä, mikä tarkoittaa, että Ilona saa kohta namin.
Jonna on onnistumisesta erityisen iloinen, koska Ilonan koulutuksessa tapahtui kotona moka. Petteri palkitsi sen vahingossa väärästä ilmoituksesta.
– Tuli vähän takapakkia, jonka jälkeen Ilona on raapinut minua ja poikaa eri syistä namin toivossa, Jonna sanoo.
Askel askeleelta
Hangossa asuvien Marina ja Anders Sjödahlin tumma Australian Labradoodle Amos, 5kk, aloitti koulutuksen vasta kolme kuukautta sitten. Se kiertelee hajurataa sattumanvaraisesti, kunnes Anders pääsee kiittämään koiraa.
– Jättebra!
Amosta koulutetaan hypokoiraksi Eliakselle, 9, joka pötköttää pitkästyneenä saunan pukuhuoneen penkillä. Hänellä todettiin ykköstyypin diabetes vuosi sitten.
– Mennyt vuosi on ollut kovaa aikaa uutta tilannetta opetellessa, mutta koira toi meille iloa ja valoa, Marina sanoo.
Hypokoira oppii yhden taidon kerrallaan, ja lopuksi eri taitoja yhdistetään. Amoskin oppii ensin tunnistamaan matalan verensokerin hajun, ja sitten liittämään sen Eliakseen. Seuraava askel on, että koira opetetaan raapimaan tai tökkimään ihmistä kuonolla. Ja viimein se harjaannutetaan käyttämään tätä taitoa matalien verensokerien ilmoittamiseen.
– Kouluttamisessa on vaikeinta se, että koirat ovat yksilöitä. Niitä motivoivat eri asiat, Elisa sanoo.
Turkulaisten Eeva Ekholmin ja Risto Oksmanin puolitoistavuotias Muru esimerkiksi on isovillakoira, eikä sen rodulle ole luontevaa kantaa mitään suussaan. Hypokoiran olisi kuitenkin hyvä osata tarvittaessa noutaa diabetesta sairastavalle mehupurkki tai verensokerimittari.
Murun kohdalla nouto-oppi aloitetaan aivan alkeista. Sitä palkitaan, kun se ottaa Eevan tarjoaman damin eli noutokoulutuksessa käytetyn kangaspatukan edes hetkeksi suuhunsa.
Oppisiko ihminen sen, minkä koira jo osaa?
Oxfordin yliopiston ja lastensairaalan tutkijat julkaisivat marraskuussa Journal of Breath Research –julkaisussa tutkimuksen, jossa etsittiin keinoa tunnistaa lapsen hengityksestä, onko hänen vereensä päässyt ketoaineita.
Noin neljäsosa lasten ykköstyypin diabeteksista huomataan vasta, kun he ovat saaneet diabeettisen ketoasidoosin, joka on hengenvaarallinen tila.
Tutkijat löysivät ykköstyypin diabetesta sairastavien lasten hengityksestä ketoaineista peräisin olevan makean tuoksun, jonka avulla voidaan ehkä todeta lapsen diabetes helpommin jo ennen vaarallisen ketoasidoosin puhkeamista. Nyt he kehittävät laitetta, joka haistaisi diabeteksen hengityksestä.