Murha päiväkodissa

Jo vuosia Elina Pullilla oli tiedossa, kuka kuolee ja miksi. Puuttui vain uskottava poliisihahmo.

Ja ennen dekkaria piti saada tehdyksi lastenromaani, joka oli ollut työn alla kymmenisen vuotta. Rohkaisevaa palautetta oli tullut monelta kustantajalta, mutta se ei vain sopinut yhteenkään kustannusohjelmaan.

Kun Pulli sairastui rintasyöpään, hän alkoi pitää päiväkirjaa diagnoosin saamisesta lähtien. Hän kulki vastaanotoilla ja hoidoissa vihko laukussaan ja kirjoitteli odotellessaan. Silloin poliisihahmo syntyi. Hän olisi ”tavis”, rintasyöpää sairastava lastentarhanopettaja, jolla olisi aikaa ajatella murhan ja vakavan sairastumisen lisäksi myös äitinä ja naisena olemisen ristiriitaa.

Pulli yhdisti kaksi toisilleen vierasta asiaa, murhan ja päiväkodin, mutta se toimi aivan yhtä hyvin kuin lautapeli ja liikuntaleikki aikanaan. Ne kaksi ovat myös Pullin elämään läheisesti liittyviä asioita. Mutta päästäksemme dekkari Tukkasurmaan, on palattava sinne, mistä kaikki alkoi: lapsuuden Herttoniemeen ja sen leikkipuistoon. Se on määrittänyt monta asiaa Elinan elämässä.

Ihan erityinen paikka Elinan sydämessä on leikkipuiston Aune-tädillä.

– Hän oli aivan ihana aikuinen, joka oli aina paikalla.

Aunella riitti syliteltäviä, sillä 1970-luvulla helsinkiläisissä leikkipuistoissa väkeä piisasi.

– Asuimme Siilitie ykkösessä. Kodin ikkunasta näkyi koulu ja sen takana leikkipuisto. Siellä olivat kaikki lapset, ei silloin ollut iltapäiväkerhoja eikä jatkuvasti kuljettu harrastuksissa. Koulupäivän päättyessä juoksin heti puistoon, usein veljeni kanssa kilpaa.

Ja puuhaa riitti.

– Kudoimme kangaspuilla ja sahasimme lehtisahalla pannunalusia. Mummolle tein kultasuihkeella koristellun mustapohjaisen taulun, jonka kirkon ääriviivat oli tehty raa’asta spagetista ja seinät riisistä.

Askartelu ja lautapelit olivat hauskoja silloin, kun satoi kaatamalla tai oli liikaa pakkasta.

– Ulkona oltiin aina, kun se vain oli mahdollista. Tehtiin lumiukkoja ja laskettiin jäämäessä. Muistan lumiset kokkareet lapasissa, lapasten villaisen maun ja kipristelevän tunteen poskipäissä. Ja Aune-tädin iloisen ilmeen, kun mentiin sisään lämmittelemään ja juomaan kuumaa mehua.

Puistotyöntekijät pelastivat minut.

Keväisin ja kesäisin puistossa leikittiin pihaleikkejä, hypittiin twistiä ja hyppistä. Pihaleikit sääntöineen opettivat ryhmäytymistä ja vuorovaikutusta.

– Opimme valtavasti loruja ja lauluja. Kesäisin syötiin ulkona keittoja, mieleen on jäänyt erityisesti siskonmakkarakeitto. Silloin ei mietitty, millaista ruoka oli, sillä leikkiessä tuli nälkä.

Kuusivuotiaana Elina oli jalkapallomaalivahtina. Naapurinpoika toimi valmentajana ja kimpaantui, kun Elina liikkui oikealle eikä vasemmalle, kuten hän oli neuvonut.

– Kävelin sen jälkeen koko matkan kotiin vasen käsi viivasuorana ylöspäin. Siitä päivästä lähtien olen muistanut, kumpi on oikea ja kumpi vasen!

Puisto antoi turvalliset puitteet elämälle. Siellä oli aina joku silloinkin, kun isä oli humalassa eikä kotiin uskaltanut mennä. Elina oli nelilapsisen perheen nuorin, mutta samalla myös vastuunottaja.

– Se johtui ehkä temperamentistani. Olin käytännöllinen ja aloitteellinen.

Elina luki paljon, Peppi Pitkätossu ja Viisikot olivat hänen suosikkejaan. Kirjoittaminen ja tarinoiden sepittely oli luontaista pienestä saakka.

– Vietin usein kesiäni mummon luona Sysmässä. Hänellä riitti tarinoita, joita kuuntelin korva tarkkana. Ainekirjoitus olikin ainut asia, josta sain koulussa kiitosta.

Teini-ikäisenä Elinalla oli parikymmentä kirjeenvaihtokaveria. Kirje kolahti postilaatikosta joka päivä, toisinaan monta.

”Kunpa hänellä olisi ollut edes yksi ihminen, joka olisi rakastanut häntä ehdoitta ja pitänyt hänet turvassa. Kunpa hänellä olisi ollut sellainen mummo kuin minulla. Tai leikkipuiston täti, joka silitti pikkutytön tukkaani ja sanoi, koeta kestää, keksitään yhdessä jotain.”

Elina jätti lukion kesken ja lähti kansanopistoon opiskelemaan leikinohjaajaksi Aune-tädin esimerkin innoittamana.

– Jo nuorena tiesin, että haluan tehdä jotain lasten kanssa ja lasten hyväksi, aivan niin kuin Aune-täti ja muut leikkipuiston työntekijät olivat tehneet minun hyväkseni. He pelastivat minut tavalla, josta nykyään voisi käyttää nimitystä ennaltaehkäisevä lastensuojelutyö.

Kansanopistossa Elina tapasi tulevan miehensä. Perheeseen syntyi kolme lasta. Asuinpaikaksi valikoitui Espoon Matinkylä, jossa sielläkin oli lyhyt matka leikkipuistoon. Elina työskenteli Nuori Suomi ry:n lasten liikunnan kehittämispäällikkönä, mutta opiskeli työn ohessa kasvatustieteiden maisteriksi Helsingin yliopistossa.

Ainekirjoitus oli ainut asia, josta sain koulussa kiitosta.

– En ole lahjakas, mutta olen sinnikäs. Voi olla jopa hyvä, jos joutuu jossain elämänsä vaiheessa pinnistelemään, silloin selviää helpommin. Oppii sen, että kaikenlaista tapahtuu, mutta silti elämästä voi selvitä.

Leikistä tuli osa Elina Pullin työtä. Rakkaudesta lajiin hän on halunnut jakaa leikkipuistossa oppimansa leikit myös nykylapsille ja julkaissut useita leikkimään ja liikkumaan houkuttelevia lautapelejä ja kirjoja.

– Ilman leikkipuiston rikasta leikkiloruperinnettä Loruttele sylitellen -kirja olisi jäänyt varmaan tekemättä.

Se oli vuoden 2014 äitiyspakkauksessa. Tänä vuonna pakkauksessa on Pullin Vauvan kanssa -kirja.

– Nykyisessä työssäni minut valtaa kiitollisuus aina, kun puhutaan leikki- ja asukaspuistojen toiminnasta. Olen kiitollinen siitä, että sain elää helsinkiläisessä lähiössä rikasta lapsuutta ja oppia luottamaan perheen ulkopuolisiin aikuisiin. Yhtään valokuvaa ei ole säilynyt, mutta muistikuvat ovat niin vahvoja, että ne kantavat edelleen ja auttavat löytämään ilon tavallisesta arjesta.

Elina Pullilla todettiin rintasyöpä vuonna 2011.

”Kaunis puutalo muurin takana oli kuin olikin päiväkoti. Pihalta kantautui lasten ääniä. Olisin tahtonut olla heidän kanssaan: keinua, opettaa hyppynaruloruja ja komentaa parijonoon ennen retkelle lähtöä. Mutta minun oli mentävä kotiin. Käynti poliklinikalla oli ohi, eikä minua tarvittu enää täällä. Minua ei tarvittu enää missään.”

Tukkasurman päähenkilö Maarian rintasyöpä ei löytynyt mammografiassa, niin kuin ei Elina Pullinkaan.

– Lääkäri sanoi, että rinnassa oli kovettuma, sellainen ikäiselleni naiselle tyypillinen. Olin silloin 46-vuotias. Lääkäri pyysi tulemaan kontrolliin neljän kuukauden päästä. Silloinkaan mitään ei näkynyt edes neulanäytteessä, mutta rinnan profiili oli muuttunut.

– Sain lähetteen magneettikuvaukseen ja viikon päästä olin jo leikkauksessa. Siitä lähtien hoito meni eteenpäin kuin juna suunnitellun aikataulun mukaisesti. Hiukset, ripset, kulmat ja vasta viimeisenä säärikarvat lähtivät. Kun voitin kuolemanpelon, hoidosta tuli pelkästään mielenkiintoista. Halusin keskittyä hyviin asioihin ja mennä positiivisella asenteella eteenpäin.

Ystävillä oli tässä suuri merkitys. Ennen leikkausta Elina soitti heille ja pyysi hakemaan kävelylle, jos hänestä ei kuuluisi mitään.

Elina käveli ystäviensä kanssa yli 200 tuntia pitkin Espoon rantaraitteja.

– Puhuin myös paljon puhelimessa ja vastaanotin tsemppiviestejä Facebookissa. Vaikka minulla on rakastava perhe, uskon kestäneeni hoidot ja kuolemanpelon siksi, että minulla oli mahdollisuus kävellä ja puhua erilaisten naisten kanssa.

Kun voitin kuolemanpelon, syöpähoidosta tuli pelkästään mielenkiintoista.

Elina koki ystävyyden merkityksen voimakkaana ja sen seurauksena syntyi laulu Naisentahtinen ystävyys, jonka sävelsi teatterisäveltäjä Kari Mäkiranta.

Vuoden kuluttua leikkauksesta, kun Elina ei enää tarvinnut peruukkia, hän järjesti juhlat.

– Tukkajuhlassa tarjosin tissikakkua ja annoin lauluni CD-levyllä niille naisille, joilta olin saanut kävelyseuraa, keskusteluapua ja ystävyyden sanoja.

Parannuttuaan Elina palasi töihin vuonna 2012. Myös dekkari edistyi hyvää vauhtia.

Syövän jälkivaivana Elina sai lymfaödeeman.

– Kun kainalosta on poistettu imusolmukkeet, imusuonisto ei voi kuljettaa kehon nesteitä. Kun zumbasin tai juoksin, käsi alkoi turvota, ja lääkäri kielsi kaiken rajumman liikunnan. Olen aina nauttinut siitä, kun hiki virtaa. Olin pari viikkoa allapäin ja silloin silmiini osui Koko Suomi leipoo -kilpailu.

Elina Pulli on aina rakastanut leipomista, rentoutuu sen äärellä kuten kirjansa päähenkilö Maaria. Hän ilmoittautui leivontakisaan ja pääsi mukaan. Brownie tosin meni pieleen, eikä paistunut, mutta Elina kippasi sen jälkiruokakulhoon ja somisti kookoshiutaleissa pyöritellyillä jäätelösydämillä.

– Putosin kakkosvaiheessa, mutta se ei haitannut. Menin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tutustuin mahtaviin tyyppeihin. Pääsin yli murheestani ja kisan jälkeen minulla oli kolme hyvin luovaa kirjoitusviikkoa.

Edelleenkään Elina ei pysty leipomaan yhtä päätä, kättä täytyy jumpata ja käydä lymfahoidoissa.

– Olen joutunut siirtymään kevyempiin lajeihin, pilatekseen, jooga flowhun ja chiballiin. Ne ovat lällyjä lajeja, mutta jostain elämässä pitää myös luopua.

Syöpädiagnoosin aikaan aloitettua päiväkirjan kirjoittamista Elina jatkaa edelleen. Suunnitteilla on uusi dekkari.

– Jos lukijoita riittää, Maarian tarina jatkuu.

Se lastenromaani pitäisi myös työstää valmiiksi.

”Tie nousi ylös, aivan tornisairaalan juurelle. Ilokseni jaksoin nousta jopa ylämäen. Tiesin, että edessäni olisi uusi elämänvaihe, joka ei enää tekisi kipeää eikä aiheuttaisi pahoinvointia vaan tekisi minusta entistä vahvemman ja rohkeamman.”

>Sitaatit Elina Pullin dekkarista Tukkasurma (Schildts & Söderströms 2015).

Kuka?

Elina Pulli

Syntyi Helsingissä 17.6.1964.
Rakastaa perhettään, johon kuuluvat aviomies Tuomo ja lapset Arttu, 22, Topi, 21 ja Eevi, 18.
Koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri.
Työskentelee Espoon kaupungin varhaiskasvatuksen asiantuntijana.
Julkaissut loru- ja tietokirjoja, laulunsanoituksia ja liikkumaan houkuttelevia pelejä.
Ihailee ihmisiä, jotka osaavat laulaa ja soittaa.
Nauttii meren ja leivonnaisten tuoksusta.
Unelmoi lastenromaanin julkaisemisesta.
Odottaa matkaa puolison kanssa.
Parasta elämässä on mahdollisuus valita hyvä.

Päiväkotikummeja?

Elina Pullin Tukkasurmassa murhan kohteeksi joutuneen päiväkodinjohtaja Ellin jäämistöstä löytyy varsin mielenkiintoisia muistiinpanoja:

”Työskenneltyäni pitkään lastensuojelutyön rinnalla olen vakuuttunut siitä, että ennaltaehkäisevä työ tulisi kaikille halvemmaksi kuin virheiden korjaaminen. Jos rahaa olisi, organisoisin päiväkodin ja koulun käyttöön kummitoimintaa, jonka painopiste olisi perheiden auttaminen ennen kuin tilanne on niin paha, että on tarpeen tehdä lastensuojeluilmoitus.

Koska uuden toiminnan kehittäminen julkisin varoin on niin hidasta, olen ryhtynyt miettimään muita rahoitusvaihtoehtoja. Jos olisi säätiö, jonka varoilla voisi palkata päiväkoti- ja koulukummeja (voiko säätiöllä olla työntekijöitä?), he voisivat olla perheiden tukihenkilöitä ennen kuin ongelmat kasaantuvat.

Avuntarvitsijat tunnistetaan usein ajoissa, mutta päivähoidon keinot eivät riitä (eivätkä vanhemmat yleensä halua puhua vaikeista kotioloista lapsensa opettajalle).

Kummit voisivat auttaa perheitä sekä kotona että harrastuksissa (kuljetusapu). Olisiko kotikummi kuitenkin parempi nimitys? Kummit voisivat olla monenlaisten perheiden arjen apulaisia (vrt. entinen kotiapu).

Pääpaino pitäisi olla siinä, mitä tehdään päiväkotipäivän tai koulun jälkeen.

Mitä säätiön perustamiseen tarvitaan? Rahaa, säännöt, hallitus, toimintasuunnitelma. Rahoitus: lahjoitus/perintö.

Entä kaupungin rooli? Hallitus: pitäisikö olla edustaja päiväkodista?”

Tässäpä pohtimista!