Karttataiteilija kasvaa muotoilijaperheessä

Marianne Valola istuu pöydän ääressä ja päärmää hameen helmaa. Välillä hän katselee ikkunasta Radiomäen maisemaa, jossa Suomen ensimmäiset radiomastot ovat kohonneet jo vuodesta 1927.

Pöydällä odottaa viimeistelyä myös nippu avainnauhoja. Koko huone on täynnä kankaita, luonnoksia ja erilaisia materiaaleja, joista syntyy jotain uutta.

Lauri (vas.) ja Tuomo harjoittelevat soittokeikkaa varten, Marianne ja Ahti kuuntelevat.

Todellisuudessa ompelutyöt ovat vain pieni osa muotoilijan työtä. Marianne voisi yhtä hyvin istua tietokoneen ääressä mallintamassa, kahvilassa palaverissa tai autossa matkalla asiakkaan luo toiselle puolelle Suomea.

Mutta juuri tänään on luontevinta tehdä töitä kotona.

– Teen parhaani niissä olosuhteissa, jotka ovat käytettävissä.

Hänen esikoisensa Lauri syntyi heti, kun Marianne oli valmistunut muotoilijaksi.

– En tietenkään ollut valmis leikkaamaan itsestäni pois muotoilijaa. Olemmekin puolisoni Jonnen kanssa aina koettaneet löytää tapoja jakaa elatus- ja lastenhoitovastuuta ja samalla itsensä kehittämisen iloa.

Vanhemmat vastuussa vuorovedoin

Tällä hetkellä Jonne onkin vuorotteluvapaalla työpaikastaan. Vapaan aikana hän edistää omaa muotoiluprojektiaan ja ottaa isomman vastuun kahden vanhemman pojan harrastuksista ja pienimmän hoidosta.

Samalla lailla joustavasti Marianne on suhtautunut työntekoon ja rooliinsa perheellisenä ja perheettömänä, ennen opintoja ja ammattilaisena. Uteliaisuus ja yritteliäisyys ovat vieneet hänet niin ryhmäliikuntaohjaajaksi kuin juontajaksi erilaisiin tilaisuuksiin ja tv-ohjelmiin. Osa projekteista on syntynyt omista kiinnostuksen alueista, osa silkasta tarpeesta.

– Aloitin työnteon 15-vuotiaana keskellä 1990-luvun lamaa. Olen myynyt kenkiä, ruokaa, lannoitteita ja siivonnut rappuja ja ravintoloita. Kiitän jokaisesta työtilaisuudesta.

Käsityöt ovat kuuluneet Mariannen elämään aina, sillä hänen äitinsä oli kätevä käsistään ja etenkin isoäiti osaava ja kekseliäs kraatari. Hilda opettikin tytön sekä virkkaamaan että neulomaan.

Haavetta maatalousammatista toteutan aina keväisin sahaamalla ison määrän lämmityspuita.

Oulussa varttunut tyttö haaveili maatalouslomittajan ammatista, kunnes kuvataidelukio ja välivuosi sen jälkeen saivat hänet pohtimaan tulevaisuutta uudestaan. Hän pyrki ja pääsi Lahden Muotoiluinstituuttiin opiskelemaan muoti- ja vaatetussuunnittelua.

– Tykkäsin kyllä lapsenakin piirtää, mutta en ole koskaan ollut valmis pysymään vain yhdellä alalla. Siksi hypin muotoilijanakin rajojen yli. Haavetta maatalousammatista toteutan aina keväisin sahaamalla ison määrän lämmityspuita.

Naisten päivä tarttui rumaan sanaan

Kun Marianne valmistui vuonna 2002, hän sai palkinnon innovatiivisimmasta opinnäytetyöstä. Suurin toivein hän vei vaatemallistonsa silloiseen alan ykköstapahtumaan, Vateva-messuille.

Palkittujen vaatteiden rinnalle hän teki pari paitaa ja yhden laukun kokeiluna syntyneestä Naisten Päivä -kankaasta. V-sanan käyttöön kyllästyneenä Marianne oli suunnitellut kauniin tulkinnan kirkkovenekuviosta, joka siis wc-piirustuksissa on synonyymi naisen sukuelimelle. Uran paras vahinko oli syntynyt.

– Messuvieraat kävelivät hienon vaatemallistoni ohi ja kysyivät Naisten päivä -tuotteiden kohdalla, mikä tämä kuosi on. Huomasin, että siinä täytyy olla jotain.

Kuosista onkin kasvanut ilmiö, joka kantaa paljon enemmän merkityksiä kuin alkuperäinen halu muuttaa ruma sana kauniiksi kankaaksi. Viidentoista vuoden aikana siitä on valmistettu lakanoita, vaatteita, laukkuja ja muistikirjan kansia, joita voi esitellä ilolla ilman häpeää.

Kankaaseen kiedottuina ovat poseeranneet myös upeasti ikääntyneet naiset kuten Vappu Taipale, kun Marianne halusi korostaa pitkään eläneiden naisten kauneutta.

– Olen jo monta kertaa ajatellut jättää Naisten Päivän taakseni, mutta jotenkin se aina pitää pintansa.

Pöydällä viimeistelyä odottavat Naisten Päivä -avainnauhat ovat menossa kätilöille, joiden kanssa yhteistyötä Marianne pitää erityisen suurena kunniana. Ensimmäiset identiteettituotteet olivat syntyneet.

Kartat täynnä yksityiskohtia

Lauri piirtää karttojaan tunnelman mukaan joskus myös pihassa tai läheisellä rannalla.

Kesken työpäivän isommat pojat, Lauri ja Tuomo, tulevat kotiin koulusta. Lauri tunnetaan karttataiteilijana, jonka näyttely nähtiin mm. hiihdon MM-kisojen aikaan osana Lahti Design Weekiä.

– Joskus piirrän yläkerrassa ihan rauhassa, joskus alakerrassa täydessä möykässä. Joskus mukana on mukana meidän prinssi, Ahti, joka nyt nukkuu päiväunia.

Laurin kartat ovat pääosin tussipiirustuksia, joissa on paljon yksityiskohtia. Tekohetkellä ne saattavat syntyä hyvinkin spontaanisti muutaman perusasian ympärille.

– Yleensä kartoissani on muutama järvi, joki, rakennuksia, palveluita, junaratoja ja lentokenttiä sekä tosi paljon tieliikennettä. Olen aina tykännyt liikennevälineistä, mutta en piirrä niitä niin kuin Tuomo. Mietin mieluummin, missä ne autot voi kulkea, Lauri kuvailee.

Laurin karttavaihe alkoi jo ennen piirustustaitoa, Marianne kertoo. Vuoden kahden ikäisenä poika rakensi risteyksiä ensin palikoista ja sitten legoista. Nelivuotiaana hän siirtyi kynään.

Maailmankartta on Laurin tunnetuin kuosi, jota on painettu mm. tyynyliinoihin ja tarjottimiin.

Väliin mahtuivat myös keiju-, hirviökeiju- ja prinsessavaihe, jolloin piirustuksista tehtiin ensimmäiset painoseulat ja -kankaat silloiselle Laurin keijupalvelulle.

Lauri itse ei muista tarkkaan kaikkia vaiheita, mutta tietää, miksi kartat ovat tärkeitä: niiden avulla löytää perille. Mitään näköispiirroksia ne eivät silti ole, vaikka niissä on aina myös kuvatun alueen oikeita kohteita.

11-vuotiaana Lauri muotoili toistaiseksi kuuluisimman työnsä, Maailmankartta-kuosin, josta on tehty esimerkiksi tyynyliinoja.

– Tykkäsin nähdä karttaisia unia, joten äiti ehdotti tällaista käyttöä.

Piirtämistä, keikkoja ja tapahtumia

Äiti ja isä saavat kyllä auttaa ja ehdottaa, mutta ideansa Lauri on kehittänyt itse. Hyvin itsenäisesti hän hoitaa myös bisnespuolta, johon kuuluu niin myyntiä messutapahtumissa kuin painamiseen liittyvien asioiden selvittelyä. Jo alle kouluikäisenä hän vei kotipihalle kyltin ja järjesti piirustustensa myyntinäyttelyn.

– Tykkään uurastaa ja kysellä ihmisten mielipiteitä tapahtumissa. Olen myös sitä mieltä, että olisi suuri häpeä, jos en voisi käyttää taitojani tulojen hankkimiseen, Lauri tuumaa.

Suunnittelutöiden lisäksi Lauri käy Tuomon kanssa soittokeikoilla esittämässä vaskimusiikkia. Pikkuveli löysi ensin trumpetin, mikä innosti Lauriakin kokeilemaan vaskipuhallinta – tietenkin isompaa ja möreämpää tuubaa.

Olisi suuri häpeä, jos en voisi käyttää taitojani tulojen hankkimiseen.

Eivätkä ideat tähän lopu, sillä ensi kesäksi Lauri havittelee läheistä rantakioskia hoitaakseen. Jos sopimus syntyy, äidillä on valmiina hygieniapassi ja tarvittavat perustiedot. Hän piti kesän samaa kioskia, kun Lauri oli reilun vuoden vanha. Pieni ”kioskin poika” oli usein mukana ja osallistui tehokkaasti myymiseen.

– Meillä ei ole viikkorahakäytäntöä, vaan olemme kannustaneet lapsia itse tarttumaan toimeen ja tienaamaan. Heistäkin tuntuu olevan hienoa käydä rilluttelemassa vaikkapa Linnanmäellä itse hankituilla rahoilla, Marianne kertoo.

Yrittäjyys liittyy myös Laurin tulevaisuuden pohdintoihin.

– En yleensä tee vahvoja suunnitelmia, mutta tällä hetkellä haluaisin ryhtyä sellaiseksi yrittäjäksi, joka työllistää tätä maata. Haluan teettää tekstiileitä tai jotain muuta, joka kestää ja on tehty Suomessa.

Suomessa kannattaa valmistaa tuotteita

Lauri piirtää yksityiskohtaiset karttansa mieluiten tusseilla, joita hän hankkii taiteilijatarvikekaupasta.

Marianne kuuntelee Laurin ajatuksia kiinnostuneena, sillä hänellekin on tärkeää edistää sitä, että tasokas muotoilu ja tuotekehitys säilyttäisivät valmistusta kotimaassa. Esimerkiksi käyvät Mariannen muotoilemat heijastimet, jotka maksavat 5–7 euroa, mikä ei ole paha hinta.

– Meillä on helposti sellainen mielikuva, ettei Suomessa kannalta valmistuttaa mitään. Mutta onko asiaa kunnolla tutkittu ja selvitetty? Minun kokemukseni mukaan yhteistyö pelaa, kun tuote on hyvin muotoiltu, eikä kukaan heittäydy kohtuuttoman ahneeksi. Pienellä yksikköhinnalla pärjää, jos tuotteita menee paljon kaupaksi.

Marianne uskoo myös fiksuihin lapsiin ja nuoriin, jotka keksivät vielä parempia ideoita.

– Lauri tässä jo kerran lupasi, että hän ottaa minut jossain vaiheessa töihin firmaansa. En ollenkaan epäile, etteikö jossain vaiheessa niin tapahtuisi.

Kolmen pojan äitinä Marianne on huomannut, miten erilaisia samankin perheen lapset ovat.

– Olemme Jonnen kanssa pohtineet, ettei lapsia voi kasvattaa muuhun kuin siihen, mitä he sisäsyntyisesti ovat. Siksi haluamme tukea heitä siinä, mistä he tykkäävät ja missä he ovat hyviä.

Kansallispuku innosti pohtimaan juuria

Marianne Valola alkoi tosissaan pohtia ihmisten juuria ja identiteettiä, kun hän teki yhteistyötä kansallispukutalo Helmi Vuorelma Oy:n kanssa.

– Kansallispuku on upea kokonaisuus, jota käytetään elämän suurissa juhlissa. Vuodessa on kuitenkin 363 päivää, jolloin useimmat eivät pue sitä päälle, jotkut eivät koskaan. Halusin tuoda kansallispuvut arkeen.

Marianne ideoi kansallispukukankaista uusia tuotteita sekä tavan käyttää kansallispuvun osia muiden vaatteiden kanssa. Yksi oivalluksista oli muotoilla Karkauspäivän hame. Se on kansallispukukankaasta valmistettu kevyempi ja lyhyempi hame arkikäyttöön.

– En missään vaiheessa ole halunnut kiistää kansallispuvun arvoa. Olen ideoinut uusia vaatteita ja asusteita, jotta ihmisten on mukava pitää perinnettä mukana arjessaan. Kansallispuku on niin vahva asia, että se kestää myös vähän taivuttelua ja haastamista.

Lapsia ei voi kasvattaa muuhun kuin siihen, mitä he sisäsyntyisesti ovat.

Projektin aikana Marianne alkoi pohtia, miten saisi kehitettyä identiteettivaatteen kotikaupungilleen Lahdelle, joka kansallispukujen syntyaikaan oli vain pieni kylä Hollolassa.

Syntyi idea Lahen Raidasta, kansallispukutyyppisestä kankaasta. Siinä kohtaa Marianne kääntyi lahtelaisten puoleen ja kysyi heille tärkeitä ja rakkaita asioita. Ja niitähän kertyi.

– Vastauksissa korostuivat Vesijärven aallot, Viipurin perintö, harjumaastot, vehmas luonto, jääkiekkojoukkue Pelicans, lumiset ladut ja puusepän perintö. Ne näkyvät väreissä ja vaikkapa sahalaitakuviona.

Vihreäsävyistä kangasta kudottiin aikansa Vuorelmalla, joka valitettavasti meni konkurssiin. Nyt näyttää siltä, että kankaalle löytyisi taas valmistaja kotimaasta. Lahen Raitaa saa myös lapasina ja sukkina, joita neulovat Lahden Missiokaupan vapaaehtoiset lähimmäistyön hyväksi.

Muita Mariannen suunnittelemia identiteettikankaita ovat mm. Martta-liiton Marttaraita, Tasa-arvon raita demarinaisille ja Jumalan kämmenellä -kangas, joiden kaikkien takaa löytyy perusteellinen arvotutkimus.

Hienoa heijastinta haluaa pitää

Marianne on suunnitellut usealle kaupungille nimikkoheijastimet, joiden kuva-aiheet on saatu asukkailta.

Liikunnallisena ihmisenä Marianne Valola lenkkeilee ja pyöräilee, usein pimeään aikaan, jolloin heijastimen käyttö on todella tärkeää.

– Tajusin, että heijastimen pitää olla niin hieno ja lahtelaisille niin tärkeä identiteetin kannalta, että he kaikki haluaisivat sitä pitää.

Ensimmäiset radiomastoja kuvaavat Lahti-heijastimet valmistuivat pari vuotta sitten joulun alla, ja ensimmäinen erä myytiin hetkessä loppuun. Se kannusti Mariannea etsimään myös muiden kuntien identiteettiä, joiden perusteella niille voisi luoda omat heijastimet.

– Lahti-heijastimen kohdalla päätin yksin tärkeimmän asian, vaikka esittelinkin suunnitelmaa monelle. Hollolassa ja Oulussa tein laajemman tutkimuksen kyselemällä asukkailta rakkaimpia asioita.

Hollolassa kohteeksi valikoitui keskiaikainen kivikirkko, Oulussa kuuluisa Toripolliisi-patsas.

Toivon mukaan heijastimet kelpaavat myös lapsille – ainakin niille eskarilaisille ja alakoulun oppilaille, joille Hollolan kunta lahjoitti oman kunnan heijastimen.

https://valolat.com/

Kuka?

Marianne Valola

Syntynyt 1978 Oulussa.

Koulutukseltaan muotoilija YAMK.

Perhe: puoliso muotoilija Jonne Valola, lapset Lauri, 14, Tuomo, 11 ja Ahti, 2.

Asunut Lahdessa 1990-luvun lopusta asti. Haluaa suunnitella tuotteita, jotka auttavat ihmisiä olemaan ylpeitä kotiseudustaan.

Ehtii harrastaa vain lenkkeilyä yksin tai puolison kanssa, mutta haluaisi opetella soittamaan alttoviulua.

Lauri Valola

Lauri innostui soittamaan tuubaa kuunneltuaan veljensä Tuomon trumpetinsoittoa.

Syntynyt 2003 Lahdessa.

Paraikaa koululainen ja karttataiteilija.

Harrastaa piirtämisen lisäksi squashia, tuubansoittoa ja keikkailua veljen kanssa.

Haluaa koulun jälkeen opiskella yliopistossa ja sen jälkeen ehkä perustaa yrityksen.

Trumpetti & tuuba

Katso video siitä, kuinka Lauri ja Tuomo musisoivat! He tulkitsevat hienosti Joe Hisaishin säveltämän kappaleen Hayao Miyazakin ohjaamaan elokuvaan Laputa – Linna taivaalla. Ääneen pääsee myös pikkuveli Ahti, joka matkii ansiokkaasti käkeä.