Mikä nimeksi lapselle?
Niemisten etunimet ovat vastapainoa sukunimen tavanomaisuudelle. Marja-äidin sylissä istuu Minka, keskellä Miisa ja jalkapallon kanssa Jasu. Kuvasta puuttuu Vesa-isä.
Hämeenlinnalaisten sisarusten Jasun, Miisan ja Minkan nimissä kaikuu tuttu ääni.
– Sukunimi on niin tavallinen, että haluttiin omaperäistä mutta ei mitään ylitseampuvaa. Haettiin erilaisuutta mutta silti suomalaista ja suomalaiseen suuhun sopivaa, sisarusten äiti Marja Nieminen kertoo.
– Mitään tarinaa lasten nimien takana ei ole. Ne on nykyaikaisesti netistä napattu.
Marja ja lasten isä Vesa selasivat almanakkaa ja listasivat löytönsä. Jasu bongattiin harvinaisten nimien luettelosta.
– Se kuulosti kivalta ja napsahti molemmille. Hiukan Jasua nuorempi kaima löytyy Hämeenlinnasta, ja pojat pelaavat samassa jalkapallojoukkueessa. Jasulla tai Minkalla ei ole nimipäivää, mutta Miisa löytyi almanakasta.
Sukuun kytketty
Vanhemmilla ei ole perinnenimiä, eikä suvuista ole tullut tietoon pitempään kulkeneita nimiä. Niemisten lapset on nimillään silti kytketty sukuihinsa.
– Miisan toinen nimi Maria on väännös Marjasta. Minkalla on toinen nimeni, Susanna, kakkosnimenä. Jasu on Jasu Kristian, mikä tuli vähän vahingossa, kun Vesan äiti on Leena Kristiina.
Kaksinimisyys yleistyi Suomessa jo 1700-luvulla, ja kolmen nimen antaminen tuli muotiin 2000-luvun alussa. Tätä nykyä puolelle lapsista annetaan kolme nimeä. Kun lapsia on perheissä vähän, useamman suosikkinimen saa näin käyttöön. Sisarussarjan nimiin haetaan yhtenäisyyttä.
– Mietittiin, pitäisikö kolmannenkin lapsen nimessä olla ässä, mutta kun ei sopivaa oikein löytynyt, niin tytöt ovat sitten ”mimmejä”.
Kun Niemiset miettivät jälkikasvunsa nimiä, johonkin muuhun henkilöön tai asiaan viittaavaa ei voinut ajatellakaan. He ottivat huomioon myös sen, ettei nimiyhdistelmistä tule hölmöjä muunnoksia.
– Kun Jasu kastettiin, sukulaiset kysyivät, että mikäs se nimi olikaan. Nimeen on oltu tyytyväisiä, vaikka joskus on mietitty, että onko se liian lempinimimäinen, Marja Nieminen kertoo.
Jasu onkin alkuaan Jaakon hellittely- tai lempinimi.
Hellittelynimi
Nimiä syntyy juuri hellittelyversioista. Kulttuuri- ja muotivirtaukset vaikuttavat ja vaihtelevat eri aikoina. 1800-luvulla vaikutti suomalaisuusaate ja keskiajalla kirkko, jolloin lapselle haluttiin antaa pyhimyksen nimi. Nimet kulkivat sukupolvelta toiselle, ja kylässä saattoi olla viisi Johannesta, joten lempinimillä voitiin yksilöidä, ketä tarkoitettiin. Yksi oli Juhani, toinen Jussi, kolmas Juho, neljäs Juhannes. Nykyään moni niistä löytyy kalenterista.
Vanhemmat ovat erilaisia, joten nimiäkin annetaan eri perustein.
– Osa haluaa antaa suomalaisen etunimen, toiset mahdollisimman erikoisen. Suomen kielen pohjalta keksitään itsekin omia nimiä, kertoo nimistöntutkimuksen dosentti Minna Saarelma-Paukkala Helsingin yliopistosta.
Niemisten Miisa ja Minka ovat tällaisia kehitelmiä: Olemassa olevan mallin mukaan muodostetaan uusi versio. Ennestään on ollut Liisa, josta on edetty Miisaan. Inkasta on tultu Minkaan samaan tapaan kuin Eijasta ja Seijasta saadaan Meija, Leija tai Neija.
Uusvanha
Nimen halutaan sopivan lapsen temperamenttiin.
Toinen trendi ovat uusvanhat nimet.
– Sofia, Aada, Eino ja Väinö ovat edellisten sukupolvien nimiä, mutta ne eivät välttämättä ole olleet aikansa suosikkilistoilla. Esimerkiksi Venla ei aikanaan ollut hirvittävän suosittu, mutta uusiokäytössä se on yleisempi kuin aikanaan, Minna Saarelma-Paukkala selvittää.
Sekin tiedetään, että omalle lapselle ei haluta antaa oman sukupolven tai omien vanhempien sukupolven nimeä, joka tuntuu liian kuluneelta, tutulta tai epätrendikkäältä. Nyt sellaisia ovat 1960–70-luvuilla syntyneiden nimet: Päivi, Kirsi, Jari tai Kari.
Tuoreempia vaihtoehtoja haetaan isovanhempien ja näiden vanhempien sukupolvien nimistä. Kierto on yleensä 80–100 vuotta.
Kansainvälinen
Nimistä saatetaan haluta eurokelpoisia.
Kolmantena pääjuonteena kulkee kansainvälisyys.
– Vanhemmat haluavat antaa lapselleen nimiä, jotka toimivat kaikkialla. Monet ovat asuneet tai matkustelleet ulkomailla. On kahden kulttuurin perheitä, joissa toinen vanhemmista on ei-suomalainen. Tällöin suositaan yleiseurooppalaisia, neutraalimpia nimiä. Esimerkiksi Emma, Olivia, Oliver ja Daniel ovat tunnistettavia tyttöjen ja poikien nimiä kaikissa Euroopan maissa. Euroopassa merkittävin trendi on nimen äänteellinen kauneus, Minna Saarelma-Paukkala kertoo.
Merkityksellinen
Äänteellisen kauneuden lisäksi merkitys ratkaisee. Tytöille annetaan kasvien, marjojen ja mausteiden nimiä, kuten Vadelma, Kaneli tai Rosmariini. Pojille valitaan miehekkääksi koettuja luontonimiä, kuten Myrsky, Oksa tai Puro.
Harvinainen
Nimenanto on jokaisen lapsen kohdalla oma juttunsa, vaikka mietintään aiemmin jäänyt nimi on saatettu siirtää seuraavalle. Nimi ei saa olla liian käytetty, mutta ei sen tarvitse olla erityisen harvinainenkaan.
Nimet nousevat omaa tahtiaan. Jokin aivan uusi suomalainen nimi voi yhtäkkiä tulla hyvin suosituiksi, vaikka se olisi lapsen vanhempien itse keksimä.
– Kun muut huomaavat, että on annettu tällaista nimeä, siitä voi yhtäkkiä tulla todella suosittu. Tällainen on Lumi, joka oli viime vuonna 48. suosituin tytön nimi. Samalla tavalla on käynyt Kaislalle, Tuiskulle ja Sisulle, Minna Saarelma-Paukkala sanoo.
Myös lapsenkielisiä nimiä, kuten Jaajo tai Ninnu, annetaan virallisiksi nimiksi.
Julkisuuden henkilöiden nimiä otetaan sekä kotoa että maailmalta.
– Tällä hetkellä suosiossa ovat 1920–30-luvun nimet. Ennustaminen vaikeaa, mutta jos vanha toistuu, suurten ikäluokkien eli 1940-luvulla syntyneiden nimet alkavat nousta.
Pian vauvan sängystä saattaa siis killistellä Reino, Ilmari, Erkki, Pirkko, Riitta tai Tuulikki.
