Markku Kuisma: Valitus on ikuista

Markku Kuisma ihaili pienenä poikana Hyvinkään ratapihalla puhisevia suuripyöräisiä höyryvetureita ja ohjaamon avoimesta ikkunasta rennon ammatillisesti nojailevia veturinkuljettajia. Koneromantiikka kiehtoi rautatien läheisyydessä kasvanutta ja karjapaimenen sekä sheriffin ammateista unelmoinutta poikaa, mutta hänestä ei tullut sen paremmin insinööriä kuin hevosmiestäkään vaan teollisuus- ja taloushistorioitsija.

Kuisma on saattanut kansien väliin ison siivun suomalaista yrityshistoriaa, esimerkiksi Outokummun, Kansallis-Osake-Pankin ja Stockmannin vaiheet. Vuodesta 2001 lähtien hän on työskennellyt Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina Helsingin yliopistossa.

Kirjoissaan Rosvoparonien paluu ja Yksinkertaisuuden ylistys Kuisma on hypännyt pois perinteisestä historioitsijan roolista, johon kuuluu hieman kauempaa katsellen ja kantaa ottamatta kirjata asioiden tila. Professori huomasi vähän vaille kuusikymppisenä, että hänellähän on mielipiteitä, jotka teki mieli sanoa julki.

– Tuli halu provosoida ja ärsyttää tahallaan korrektiuden rajamailla kulkevilla ilmaisuilla. Teki mieli sanoa, että älkää olko noin sinisilmäisiä. Tai ehkä kohdallani on kyse siitä, että ihmiselle tulee vain jonkinlainen suhteellisuudentajun menetys jossakin vaiheessa, naureskelee Kuisma istuen työhuoneensa suuren, papereilla lastatun pöydän takana vaakaraitaiseen maripaitaan ja rentoihin housuihin pukeutuneena.

Kuisma on sanomisen halustaan palkittukin muun muassa WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnolla sekä Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2012.

Vuosisataista perspektiiviä

Viime syksynä ilmestyneessä Yksinkertaisuuden ylistys -teoksessaan Markku Kuisma kirjoittaa pisteliäästi siitä, kuinka todellisen tuloksen tekijät joutuvat päivittäin työpaikoilla todistamaan voimavarojen tuhlausta, tehokkuuden heikentämistä ja yritteliäisyyden lannistamista.

Hän lainaa omia sanojaan, joita Matti Klinge siteerasi päiväkirjassaan:

”Meille on tällä menolla juurtumassa Neuvostoliiton gosplanin (keskusjohtoisen komentotalouden suunnitteluministeriö) ja Yhdysvaltain Wall Streetin (rahavallan ja egoismin) onneton sekasikiö, joka ominaisluonteensa mukaisesti tappaa aloitteellisuuden, vastuunoton, työnilon ja tuloksia tuottavan luovuuden.”

Kuisma puhuu myös väärästä byrokratiasta ja sekavista organisaatiohimmeleistä, mistä tulee hakematta mieleen suomalaisessa lastensuojelujärjestelmässä todetut heikkoudet. Ihmisten saattaa olla vaikea saada apua kokonaistilanteeseensa viranhaltijoiden keskittyessä täyttämään lain kirjainta omasta hallinnonalastaan käsin, jolloin pirstoutunut ja jäykästi sektoreihin jaettu hallinto vaikeuttaa heikoimmassa asemassa olevien auttamista.

Vaikka monia yksityiskohtia lapsille ja lapsiperheille annettavissa julkisissa palveluissamme sietää tuimasti arvostella, historian professori tarkastelee tilannetta tätä päivää laajemmin vuosisataisesta ja kansainvälisestä perspektiivistä.

– Kyllähän Suomessa, ja Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa yleensä, lapsiin ja lapsiperheisiin satsataan paljon. Nuukinkin julkisen rahan käyttäjä on sitä mieltä, että lapset ovat tärkeitä.

Historialliselta kannalta katsottuna elämme tänä päivänä paratiisimaisissa oloissa. Jokainen suomalaispiltti syntyy tyystin toisenlaiseen maahan kuin lapset menneinä vuosisatoina: Suomi oli vielä 100–150 vuotta sitten rutiköyhä maa, ja kansa eli kehnommin kuin nyt niin sanotuissa köyhissä maissa.

Tuolloin suurinkaan utopisti ei voinut kuvitella sitä, mikä nyt on arkipäivää Pohjoismaissa ja muutamissa muissa valtioissa, joissa varallisuus jakautuu suhteellisen tasaisesti. Suomessa tuloerot eivät ole kärjistyneet samassa mitassa kuin maailmanlaajuisesti. Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin tuore raportti kertoo, että maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa saman verran kuin puolet maapallon väestöstä eli 3,5 miljardia köyhintä ihmistä.

– Vielä sata vuotta sitten meillä pidettiin itsestään selvänä, että suurin osa väestöstä eli toimeentulominimissä tai sen alapuolella, mikä tarkoitti, että ihmisiä kuoli nälkään ja siihen liittyviin tauteihin.

Loppujen lopuksi hyvinvointimme historia on erittäin lyhyt.

– Onkin kiinnostava kysymys, jääkö tämä hyvinvoinnin kausi kummalliseksi historian oikuksi, joka oli ja meni, ja jota sadan vuoden kuluttua hämmästellään. Se on mahdollista.

Kuisma ei lähde ennustamaan hyvinvointivaltiomme tulevaisuutta. On vaarallista mennä sanomaan mitään kovin lopullista, sillä historia on osoittanut raamatulliseen tyyliin, että seitsemää laihaa vuotta on tavannut seurata seitsemän lihavaa. Ehkä talouskasvu siis jälleen kerran mahdollistaa laajan julkisen sektorin ylläpitämisen, mitä hyvinvointivaltio edellyttää.

– Sitä paitsi valitus on ikuista. Jo 1930–40-luvuilla voivoteltiin, ettei talous kestä hyvinvointisysteemin rahoittamista, vaikka se oli tuolloin täysin mitätön nykyiseen verrattuna. Eikä sellaista paratiisia ole vielä syntynyt, jossa kaikki tarpeet voidaan tyydyttää. Tarpeet ovat rajattomat ja resurssit rajalliset.

 Tie on ollut mutkainen

Historian professorin kanssa keskustellessa maailma ei näyttäydy yksinkertaisena, vaan hyvin monimutkaisena paikkana: erilaiset asiat ja päätöksenteon langat sekoittuvat ristiriitaisten etujen, tavoitteiden ja aatteiden vyyhdiksi. Hyvinvointivaltio syntyi Suomeen, kun onnen, sattuman ja monien mutkien ja risteyskohtien kautta muotoutui yhteiskunnallisia instituutioita, jotka suosivat demokratiaa ja maallisen hyvän tasaamista.

Teollinen kapitalismi, jonka juuret ovat 1700-luvun Isossa-Britanniassa, sysäsi Pohjoismaatkin sille raiteelle, jolla nyt mennään. Talouden suorituskyky on kasvanut niin suureksi, että se kykenee pitämään yllä hyvinvointiyhteiskuntaa. Mutta samaan aikaan, kun teollis-taloudellinen kehitys loi materiaalisen runsaudensarven, taustalla vaikutti kauempaa historiasta – ehkä jo kristinuskon synnystä – alkunsa saanut kehityskulku: kaikki ovat samanarvoisia ainakin kuoleman ja Jumalan edessä.

Höystönä oli myös onnekkaita sattumia ja polkuriippuvuutta: ihmiskunta on lähtenyt jollekin tielle tietämättä, että se johtaa pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon satojen vuosien taivalluksen jälkeen.

Markku Kuisma kertoo esimerkin. Katolisessa kirkossa 1100–1200-luvulla muotoutunut näkemys vaikutti siihen, että naisen asema Länsi-Euroopassa on parempi ja tasa-arvoisempi kuin monessa muussa maailmankolkassa. Tuolloin kirkon varallisuus perustui veronkantoon ja testamenttilahjoituksiin. Oli siis kirkon edun mukaista tukea ajatusta, jonka mukaan nainen voi määrätä omaisuudestaan.

Suomikin olisi voinut lähteä nykyisestä poikkeavalle polulle. Itse asiassa ei ollut kaukana, ettei maastamme tullut 1900-luvun alussa niin sanottu banaanivaltio, kun mittavat vientiteollisuuden kannalta keskeiset metsävarat olivat päätymässä pienen eliitin – metsäyhtiöiden – haltuun. Kovan poliittisen kamppailun jälkeen säädettiin laki, jonka myötä yksittäiset kansalaiset ja valtio omistavat tänäkin päivänä suurimman osan metsistämme.

 Ryöstöstä kaupankäyntiin

Vaikka Markku Kuisma arvosteleekin kärkevästi raskasta ja monimutkaista byrokratiaa, hän on ehdottomasti sääntelyn ja vahvan valtion kannalla. Paras yhteiskuntamalli on vahva ja demokraattinen oikeusvaltio, joka säätelee yhteiskuntaa riittävän kevyellä mutta vahvalla otteella.

”Nuukinkin julkisen rahan käyttäjä on sitä mieltä, että lapset ovat tärkeitä.

Maailmalla on nähtävissä useita esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan tai valtion turvarakenteet syöpyvät tai romahtavat. Silloin aseistetut joukot ottavat vallan, kuten on tapahtunut vaikkapa Keski-Afrikan tasavallassa, Afganistanissa tai Syyriassa. Sama kehitys tunnetaan suurkaupunkien slummeissa, joissa ihmiset hakevat tarvitsemaansa turvaa toisistaan ja maaperä mafiatyyppisille organisaatioille on valmis.

– On aika pelottavaa ja lohdutonta ajatella, kuinka ohuen langan varassa lopulta toimimme. Kun tarpeeksi suuri kriisi iskee, meillä on selkäytimissämme ohjelma valmiina.

Ohjelmalla Kuisma tarkoittaa ikiaikaista metsästäjä-keräilijäheimojen toimintamallia, joissa omia suojellaan ja muita vastaan taistellaan.

Itse asiassa myös kaupankäynti on ryöstämisen jalostunut muoto. Tuhansia vuosia sitten ruokaa, tavaraa tai nuoria naisia tarvinnut joukko lähti ryöstämään nämä hyödykkeet heiltä, joilla niitä oli. Mutta kun vastaan osuikin tasavahva joukkio, oli luotava vaihdon säännöt eli kauppa.

– Kaupankäynti on yksi rauhanomaisen sivilisaation kehittymisen keskeisiä elementtejä.

Tuhansien vuosien kehityskulkujen kautta syntyi kauppapaikka eli kaupunki ja vähitellen kaupunkivaltioita ja edelleen valtioita.

Naiset ovat avain hyvinvointiin

Jos puhutaan maailmanlaajuisesti kestävästä taloudesta, Markku Kuisman mukaan sen avaimena on naisten ja sitä kautta myös lasten aseman parantaminen. Naisten ja etenkin tyttölasten asema on monin paikoin maailmaa lohduton.

Markku Kuisma on kirjoittanut toistakymmentä teosta Suomen taloushistoriasta.

– Tuppaa vain olemaan niin, että hyvinvoivissa maissa on jossakin kehityksen vaiheessa ryhdytty kiinnittämään huomiota naisten asemaan, ja heistä on tullut täysivaltaisia kansalaisia. Kukaan ei oikein osaa sanoa, miten nämä asiat vaikuttavat toisiinsa. Ehkä syy on yksinkertaisesti se, että yhteiskunta saa tuplasti enemmän lahjakkuutta käyttöönsä.

Kuisma huomauttaa, että vuosituhantisia työnjakoja ja asenteita viljelevät yhteisöt eivät ole koskaan nousseet yhteiskunnallisessa kehityksessä sille asteelle, että niille jäisi materiaalista ylijäämää. Ja vain se mahdollistaa kehittyneemmän yhteiskunnan, joka kykenee tarjoamaan esimerkiksi koulutusta ja terveydenhuoltoa.

Naisille suunnatun tuen siunauksellisuudesta on näyttöäkin: naisille myönnetyt mikrolainat, heidän kannustamisensa yrittäjyyteen sekä tyttöjen koulutus on hyödyttänyt monia yhteisöjä kehittyvissä maissa.

Kuisma pitää naisten epätasa-arvoista kohtelua pikemminkin rakenteellisena väkivaltana kuin kulttuurisena ilmiönä. Hän voi pahoin miettiessään uutisia surmatuista tyttölapsista ja juhdan asemassa raatavista naisista. Toisaalta hän pohtii, kuinka hän tai kukaan muukaan on neuvomaan muita kansoja.

– Mutta pakko nämä asiat on sanoa julki. Minun kasvatukseni ja arvojeni mukaan näyttää siltä, että naisia kohdellaan monissa paikoin väärin. Eihän orjuuttakaan saa hyväksyä.

Monta suloista rautaa tulessa

Professorin oma elo lipuu leppoisissa uomissa.

– Elämä on tällä hetkellä hyvää. Minulla on niin monta suloista rautaa tulessa, etten voisi enempää toivoa, hän sanoo ja viittaa sekä työhönsä että siviilielämäänsä, jossa ilahduttavat aikuiset lapset perheineen.

Markku Kuisma johtaa parhaillaan nuorten tutkijakollegoiden ryhmää, jolla on työn alla Helsingin Sanomien 130-vuotinen historia. Tekeillä on myös kaksi osuustoimintaa käsittelevää tutkimusta. Lisäksi vireillä on omia kirjahankkeita – klassista historiantutkimusta tällä kertaa – mutta ne ovat niin alkutekijöissään, että hän suostuu paljastamaan niistä vain yhden.

– Kirjoitan kirjaa, kun keksin sille niin hyvän nimen: Sodan yrityksiä. Teos ei käsittele yrityksiä sodaksi, vaan jollain tavoin sotaan liittyviä suuryrityksiä vuosina 1930–60.

Ehkä Kuisma toteuttaa monen lukijansa toiveen ja kirjoittaa vielä jatkossakin herkullisen poleemisia pamfletteja? Tai ehkä hän toteuttaa oman pitkäaikaisen, lapsuuden toiveammateista juontavan haaveensa: oppia ratsastamaan?

– Nuorempana en ehtinyt ja näin vanhemmalla iällä se on kuulemma vaarallista. Mutta ehkä joku lapsenlapsisista lähtisi kanssani tallille. Voi olla, että tsemppaan tässä asiassa vielä.

Markku Kuisma

Syntyi 62 vuotta sitten Hyvinkäällä.

Perheessä puoliso, kaksi lasta ja viisi lastenlasta.

Työskentelee Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina. Väitteli vuonna 1983 kauppasahojen perustamisesta Suomeen 1700-luvulla.

Kirjoittanut toistakymmentä teosta Suomen taloushistoriasta.

Toivoo suuressa mittakaavassa rauhaa maan päälle, sillä ”sota on kaikkein kauhein asia, mitä voi kuvitella”.

Harrastaa kaupunkikävelyitä Helsingissä erityisesti hiljaisina sunnuntaiaamuina, jolloin liikenne ei häiritse arkkitehtuurista ja fasadeista nauttimista. Harrastaa myös vanhan maalaistalon kunnossapitoa Kärkölässä.