Levottomat illat ja leppoisat päivät

Pepen transformaatio pienestä vauvasta omissa maailmoissaan kohti ympäristöään jo enemmän tiedostavaa yksilöä on sujunut hyvin. Neljännen kuukauden aikana oli kasvun vaihe, joka vähän rasitti meitä vanhempia. Vauvan yöunille rauhoittuminen saattoi vaatia useina iltoina 20-40 minuutin itkut. Luulin, että se liittyi liian vähäisiin päiväuniin mutta ei se ollut aina siitäkään kiinni. Nyt on mennyt muutama viikko jo ilman näitä iltahuutoja. I-H-A-N-A-A.

Lisäksi kun vauva oppi kääntymään mahalleen, tämä taito puski esiin myös nukahtamisen hetkellä. Nyt nukuttamiseen kuuluu paikallaan pitäminen ja huitovien käsien tyynnyttely. Meidän ei tarvitse edes keskustella, kumpi menee rauhoittamaan, menemme vuorotellen.

Myönnän myös, että vauvamme ehti minun vahtivuorollani pyörähtää alas aiemmin vieraspatjalta sekä sohvalta. Mietin itkevää vauvaa pitäessäni, että pitääkö soittaa ambulanssi vai tilata taksi Lastenklinikalle ja laittaa vauva turvaistuimeen, vaikka sillä olisi jo jotain sijoiltaan… Kuitenkin itku rauhoittui ja lattialla Pepe kääntyi uudelleen mahalleen eikä aristanut mitään paikkaa, kun tunnustelin. Edes mustelmia tai kuhmuja ei tullut. Ystävät kommentoivat aiheeseen, että sama on käynyt heilläkin, pari kertaa ja molemmilla lapsilla.

Ravintoloissa sohvapaikat ovat olleet hyviä, kun vauva ei osaa istua. Tässä sääreni estää alastulon.

Nipsulle on käynyt huonosti…

Meillä oli sohvalta alastulon jälkeen viisikuukautisneuvola ja kerroin tästä vahingosta. Mutta terveydenhoitaja jatkoi ihan muuta juttua. Totesi vain, että on vilkasliikkeinen kun vauva tutkimuspöydälläkin alkoi kääntyä. Sitten hän kommentoi, että sohva on sentään matala, kunhan ei mistään korkealta tipu. Osin tästä syystä hoitopöytä lähti meiltä eteenpäin jo aiemmin, koska se hytkyi Pepen potkiessa ja siirryimme vaihtamaan vaipat lattialle tai sängylle.

Minäkin olen äitiydessä mukavassa vaiheessa. Vauva on tuonutkin elämään vapautta. Pelkäsin tappavan tylsiä rutiineja ja sitä, että päivät ovat samanlaisia keskenään. Minä nautin muutoksesta ja muutoksista, siksi lapsen kanssa oleminen ja kehityksessä mukana pysyminen on kiehtovaa.

Juhlin lauantaina kolmekymppisiäni, vuoden myöhässä. Aluksi stressasin, että miten juhlinta sujuu, koska meillä ei ole täällä (vielä) luotettavaa lapsenvahtia. Joudummeko vain hyssyttelemään tyytymätöntä vauvaa? Ilta meni hienosti. Tanja-kummi jaksoi sylitellä Pepeä ihailtavan pitkään ja huolella. Lämpimällä ilmalla se on hiostavaa ja käsivarretkin saavat siinä treeniä. Kitaramusiikin ja laulun aikana Pepe nukahti ilta-auringossa kumminsa syliin. Se oli suloista.

Rannalla kummitytön ja hänen veljensä kanssa

Mun kummityttö on sanonut pienenä, että hellintä maailmassa on rakkaus ja uni. Sitten kun ne vielä yhdistyvät, niin oi joi! Lisäksi Pepe vain nukahti yöunille isänsä viemänä, vaikka yläkerrassa oli naurunremakkaa ja keskustelua. Vielä juhlien jälkeisen päivän sain nauttia ystävän seurasta kaikessa rauhassa, kun isä ja poika lähtivät tuttavaperheen kanssa ulkoilemaan Uutelaan.

Koska elämä on näin leppoisaa, minulla on ollut pientä kirjoittajan tukosta. Olin valmistautunut stressaavaan ja ärsyttävään vauva-aikaan ja avautumaan siitä, sekä kaikista haasteista, mutta tämä on ollutkin helppoa kuin heinänteko. Vähän hikistä ja lihakset kipeytyy.