Lastensuojelun surullinen menneisyys

Arvellaan, että Suomessa oli vuosina 1937–1983 sijaishoidossa noin 150 000 lasta. Jokaisella heistä on tarinansa, joista moni surullinen. Viime syksynä aloitettu lastensuojelun menneisyysselvitys pyrkii tuomaan esiin ihmisten kokemuksia suomalaisen lastensuojelun laiminlyönneistä vuoteen 1983 saakka.

– Katsotaan niitä ”luurankoja kaapissa”. Omaelämäkerrallisissa materiaaleissa ja lastensuojelututkimuksissa on viitteitä siitä, että epäkohtia, laiminlyöntejä ja kaltoinkohtelua on ollut. Ihmisten kokemuksista tiedetään kuitenkin vasta vähän, sanoo selvityksen johtaja, Jyväskylän yliopiston historian professori Pirjo Markkola.

Sivistysvaltion velvollisuus on kaivaa epäkohdat esiin, jotta voidaan tehdä korjausliikkeitä.

Ruotsissa vastaava selvitys saatiin päätökseen vuonna 2011. Moni tuohon selvitykseen haastatelluista ei ollut koskaan aiemmin kertonut kenellekään kauheuksista, joita oli joutunut kokemaan. Markkola löytää siihen monia syitä kuten häpeän ja tarpeettoman syyllisyydentunteen:

– Monestihan uhri kokee syyllisyyttä. Joku voi ajatella, ettei kukaan kuitenkaan usko tai ymmärrä. Tai ajatella, että jollakulla toisella on pahempia kokemuksia ja miettiä, onko oma kokemus riittävän iso. Toivomme myös silminnäkijäkertomuksia eli voi ottaa yhteyttä, vaikka ei itse olisikaan joutunut kaltoinkohdelluksi, mutta on joutunut katsomaan sellaista sivusta.

Nyrkkihierarkiaa

Makuusalissa on sänkyjä vierivieressä. Niissä nukkuu eri-ikäisiä poikia. Valot sammutetaan. Aikuiset poistuvat paikalta. Sen jälkeen valta on sillä, kenellä on kovimmat nyrkit.

Koulukodit olivat sijaishuoltojärjestelmän pohja, viimeinen pysäkki. Turvattomat lapset – ne, joiden vanhemmat eivät voineet huolehtia heistä – pyrittiin sijoittamaan perheisiin, kun ”pahatapaisille” sopivimpana paikkana pidettiin laitosta.

Suomalaista sijaishuollon historiaa tutkinut Janne Haikari pitää koulukoteja kovina paikkoina, jonne päätyneillä lapsilla oli usein jo takanaan useita muita laitoksia.

– Lapset tulivat hirveän vaikeista oloista, ja vain harvoin koulukodit pystyivät muuttamaan heidän elämänsä suuntaa. Kasvatusmenetelmät olivat niissä 1960-luvulle asti vanhanaikaisia ja kuria korostavia. Kasvattajien joukko oli kirjava: 1950-luvulla miltei kuka tahansa kulkuri saattoi kävellä sisään ja päästä töihin koulukotiin, kun ei ollut mitään koulutettua reserviä. Uusi psykologiaan perustuva erityispedagogiikka oli vasta muotoutumassa tieteen kentällä.

Lasten keskinäistä väkivaltaa katsottiin läpi sormien.

Haikarista se, etteivät koulukodit kyenneet muuttamaan monen lapsen suuntaa, ei välttämättä kerro koulukodeista, vaan lasten ongelmien vakavuudesta. Kun lasten taustalla oli päihteitä, rikollisuutta, väkivaltaista käytöstä ja pitkäkestoista heitteilläoloa, heihin ei välttämättä voitu enää vuodessa tai parissa luoda luottamusta tai yhteyttä.

– Tämä ongelma on edelleen arkipäivää, vaikka menetelmät ovat koko lailla toiset kuin ’vanhan kasvatuksen’ ajanjaksona.

Ehkä suurin ongelma oli kuitenkin se, että lapset viettivät yöt laitoksessa keskenään ja nukkuivat isoissa saleissa.

Öinen valvonnan puute mahdollisti seksuaalisen hyväksikäytön.

– Lasten keskinäistä väkivaltaa katsottiin läpi sormien. Ajateltiin: hoitakoot lapset oman hierarkiansa vaikka nyrkein. Paikan tunnelman ratkaisi se, kuka oli tapellut itsensä hierarkian yläpäähän. Hierarkia ja pelko laittoivat lasten suut suppuun, eikä kiusaamisesta voinut puhua henkilökunnalle. Toisaalta – niinhän se oli kansakouluissakin.

Öinen valvonnan puute mahdollisti myös lasten keskinäisen seksuaalisen hyväksikäytön, mutta se oli siihen aikaan sellainen tabu, että siitä vaiettiin visusti. Siksi tästä on vähän tietoa, huhuja kylläkin.

Yleinen kasvatusmenetelmä koulukodeissa oli ankara työnteko.

– Maataloustyön ajateltiin paitsi kasvattavan myös vievän energiaa ”pahanteolta”. Eniten karkaamisia sattui sadonkorjuun aikaan.

1960-luvulla työllä kasvattamisesta nousi iso kohu. Ihmeteltiin, miksi kaupunkilaispoikien piti oppia maataloustöitä: mitä hyötyä siitä heille olisi? Kohun ansiosta koulukotien toimintaa alettiin kehittää monin tavoin. Henkilökuntaa ja koulutusta lisättiin.

Rangaistuksina koulukodeissa oli käytetty piiskaamista ja eristämistä. Ruumiillinen kuritus kiellettiin suomalaisissa lastenkodeissa jo 1950-luvulla ja koulukodeissa 1965, mutta yksityiskodeissa vasta 1980-luvulla.

– Erityiskasvatuksen uudet tuulet muuttivat laitosten henkeä vähitellen.

Yksittäisten ihmisten julmuus

Sirkku Talja, Suomen neito vuodelta 1955, kertoo omaelämäkerrassaan Älä unohda minua suomalaisen lastenkodin arjesta 1940–50-luvuilla. Hän ikävöi äitiään, joka ei yksinhuoltajana kyennyt pitämään huolta lapsistaan.

Aluksi olot lastenkodissa olivat inhimilliset. Sirkku sopeutui ja sai ystäviä kohtalotovereistaan. Mutta kun johtajatar vaihtui, arki muuttui kaoottiseksi. Sirkku joutui todistamaan pahoinpitelyjä, jopa mahdollisen kuolemantuottamuksen. Lapsi kuoli verenmyrkytykseen sen jälkeen, kun johtajatar oli puhkaissut hakaneulalla paiseen hänen selästään.

”Ilman syytä hän (johtajatar) ryntäsi veljeni kimppuun, kaatoi hänet lattialle ja alkoi hakata pienen veljeni päätä hiuksista kiinni pitäen lattiaa vasten. Pelkäsin veljeni kuolevan ja rukoilin polvillani johtajatarta lopettamaan. Nainen hellitti väsyneenä, mutta ei lopettanut tähän vaan raahasi veljeni vielä kylpyhuoneeseen ja laittoi hänen päänsä kylmän suihkun alle.”

Sirkku Talja kertoo olleensa suunniltaan avuttomuudentunteesta ja päättäneensä silloin kertoa elämästä lastenkodissa, ”kunhan kasvaisi suureksi ja vahvaksi”. Hän oli kolmikymppinen julkaistessaan ensimmäisen osan muistelmistaan.

Tutkija Janne Haikarin mukaan yksi suurimmista puutteista 1950-luvun laitoksissa oli se, että vaikka määräyksiä oli, niitä ei valvottu kunnolla. Sen vuoksi yksittäiset sadistit saattoivat mielivaltaisella käytöksellään pitää koko laitosta kauhun vallassa.

Romanien kulttuuri silmätikkuna

Tuula Lind tiesi jo lapsena olevansa paha ja ilkeä, koska mustalaiset olivat ”pahaksi syntyneitä”.

”Jos kirosin, olin levoton, varastelin tai jos kiusasin jotakuta, sain rangaistuksen, minut suljettiin pimeään saunaan tai talonmies piiskasi vyöllä takamuksille”, kertoo hän elämäkerrassaan Käheä-ääninen tyttö – Kaalengo tsaj.

Suomen mustalaispolitiikka johti siihen, että 1950–80-luvuilla arviolta joka toinen romanilapsi vietti osan lapsuudestaan lastenkodissa. Monesti äidit antoivat lapsensa lastenkotiin kehnojen asuinolojen vuoksi: lastenkodissa sentään oli lämmintä ja sai ruokaa.

1950-luvulla miltei kuka tahansa kulkuri saattoi kävellä sisään ja päästä töihin koulukotiin.

Mustalaislähetys otti hoitaakseen mustalaislasten kasvatustehtävän ja sai myöhemmin paljon kritiikkiä osakseen. Mustalaislähetyksen lastenkodissa työskennellyt hoitaja Rauha Kaitainen kertoo näiden laitosten toimineen ”ilman sydäntä”. Kaitainen joutui Tuula Lindin mielestä lähtemään lastenkodista, koska kohteli mustalaislapsia liian tasa-arvoisesti ja lapset pitivät hänestä.

Lindin elämäkerran mukaan Mustalaislähetyksen lastenkodeissa vallitsi ankara kuri, uskonnollisuus ja päivittäinen romanien omien vanhempien ja tapojen vähättely. Vaikka Tuula ei tehnyt mitään, hän sai silti piiskaa – päivittäin. Tosin kasvatusmenetelmät uudistuivat 1960-luvulla uuden johtajan myötä.

Koska niin monet romanit ovat viettäneet lapsuutensa lastenkodeissa, tarinoita toivotaan Suomen lastensuojelun menneisyysselvitykseen erityisesti myös heiltä.

Pahinta oli rakkaudettomuus

”Et ole minkään arvoinen! Äitisikään ei välitä sinusta!” sanottiin Björnille usein.

Skärsbon poikakodissa asunutta Björniä pahoinpideltiin päivittäin ja hänet raiskattiin, mutta silti hän kertoo Ruotsin selvityksessä sanallisen mitätöinnin olleen vielä sitäkin pahempaa.

Eräs toinen haastatelluista kertoo vieläkin tuntevansa suussaan sängynpäädyn puun maun. Hän järsi sitä silkasta epätoivosta silloin, kun hylätyksi tulemisen tunne kävi liian suureksi. Useiden haastateltujen mielestä oli kaikkein pahinta, ettei koskaan saanut tuntea olevansa rakastettu, ettei koskaan saanut tuntea olevansa arvokas.

Lastenkotien keskeinen kasvatusmetodi oli estää lapsia kiintymästä hoitajiinsa, väitetään Tuula Lindin elämäkerrassa. Kiintymisen katsottiin luovan riippuvuutta ja vaikeuttavan lasten itsenäistymistä, ja läheisyyttä lasten kanssa pidettiin epäammattimaisena. Vasta 1960-luvulla John Bowlbyn kiintymyssuhdeteorian myötä alettiin ymmärtää varhaisten kiintymyssuhteiden tärkeys.

Suomalaisselvityksen toisen johtajan, sosiaalityön professori Marjo Kurosen mukaan suurin muutos lasten kohtelussa tapahtui kuitenkin vasta 1980-luvulla, jolloin laitoksissa asuvat lapset saivat muun muassa omahoitajan.

– Vuonna 1983 voimaan tullut uusi lastensuojelulaki heijasteli ihmisten uutta ajattelua lastenkasvatuksesta ja virallisti sen. Muutos ajattelussa tapahtui siis jo ennen lakia.

Arkista laiminlyöntiä järjestelmässä

Ensin söivät Hariette ja hänen omat lapsensa. Silloin ruoka oli vielä lämmintä. Sitten söivät Marja ja hänen pikkuveljensä Jussi kahdestaan keittiössä, mutta ruoka oli jo kylmää.

Marja ja Jussi oli sijoitettu Harietten luo, koska heidän suomalaisella äidillään oli alkoholiongelma. Kun paljastui että Hariette tukisti ja läimäytti Marjaa ja Jussia usein, he muuttivat takaisin äitinsä luo, joka ei kuitenkaan pystynytkään huolehtimaan heistä. Marja sijoitettiin yhdentoista vuoden aikana yhteensä kahdeksan kertaa, milloin sijaisperheeseen, milloin takaisin äidin luo, milloin isosiskonsa luo. Tämä tapahtui Mälmön liepeillä 1980-luvun alussa.

Ruotsin laiminlyöntiselvityksessä Marjan ja Jussin tapaus nostetaan esimerkiksi arkisesta laiminlyönnistä. He eivät joutuneet kokemaan äärimmäistä väkivaltaa, mutta Marjalle jäi kalvava tunne siitä, ettei kukaan piitannut. Heidät palautettiin takaisin äitinsä luo aina, kun tämä oli vähänkin selvä. Kohta he olivat taas pyjamaisillaan rappukäytävässä kerjäämässä naapureilta ruokaa.

– Sijoituspaikkojen vaihtumiset joko niin, että lapsi palaa välillä vanhempiensa luo, tai niin, että hän siirtyy sijoituspaikasta toiseen, ovat valitettavan yleisiä myös suomalaisessa lastensuojelussa vielä nykyäänkin. Tilannetta, jossa lastensuojelujärjestelmä ja sen käytännöt eivät turvaa lapsille parempaa huolenpitoa ja pysyvyyttä kuin biologisessa perheessä, voidaan pitää rakenteellisena väkivaltana, sanoo Kuronen.

Voiko lapsi kertoa epäkohdista?

Ruotsin selvityksessä kävi ilmi, ettei lapsilla ollut juuri mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteisiinsa tai kertoa kaltoinkohtelusta kenellekään. Puheluja valvottiin, tapaamisia rajoitettiin ja valvojan käynnit olivat pelkkää teatteria. Paikat putsattiin, lapset puettiin hienoihin vaatteisiin sekä määrättiin pysymään hiljaa. Järjestelmä, jonka tarkoitus oli turvata lapsille paremmat olosuhteet kuin kotona, olikin pettänyt heidät.

Sirkku Talja kertoo suomalaislastenkodin tilanteesta 1950-luvulla:

”Luulin uneksivani, sillä tarkastajan läsnä ollessa tämä nainen (johtajatar) oli kuin itse hyvyys. Hän hymyili kaiken aikaa – en tuntenut edes hänen ääntään – niin paljon hän osasi teeskennellä.”

Jessica, joka asui ruotsalaisessa sijaiskodissa 1990-luvun alkuun saakka, kertoi, ettei hänellä ollut koskaan tilaisuutta puhua luottamuksellisesti ahdingostaan kenenkään tarkastajan kanssa.

Tämä saattaa olla ongelma myös Suomessa. Perheisiin sijoitetut lapset ovat yksittäisten sosiaalityöntekijöiden vastuulla.

– Jos sosiaalityöntekijällä ei ole riittävästi aikaa seurata ja tukea perhehoidossa olevaa lasta, se jättää tilaa kaltoinkohtelulle. Kertominen voi olla vaikeaa, ellei työntekijä ole lapselle tuttu, sanoo Marjo Kuronen.

Menneisyyttä silmiin

Lastensuojelun menneisyyttä on selvitetty jo ainakin kaikissa Pohjoismaissa, Isossa-Britanniassa, Irlannissa, Kanadassa ja Australiassa. Selvitykset ovat johtaneet julkisiin anteeksipyyntöihin ja muutoksiin sijaishuollon käytännöissä. Ahvenanmaa aloitti oman selvityksensä vuonna 2013.

Suomi lähti tekemään omaa menneisyysselvitystään, koska maiden järjestelmät ja historiat poikkeavat toisistaan, ja siksi myös mahdolliset korjattavat kohdat voivat olla erilaisia.

Hankkeen tutkijan Paula Saleniuksen mukaan on tärkeää saada kaltoinkohtelua kokeneiden ihmisten oma ääni kuuluviin myös Suomessa:

– Voi olla, ettei lapsena ole ollut mitään mahdollisuuksia kertoa, nuorena aikuisena ei ole enää halunnut, mutta sitten, kun tulee ikää ja omia lapsia, alkaa viimeistään miettiä omaa lapsuuttaan ja sitä, millainen koti itsellä oli.

Monen mielessä pyörii kysymys: miksei kukaan huomannut?

Myös Pirjo Markkolan mukaan vaikeat asiat alkavat usein vaivata vanhemmiten:

– Niin kävi sotaorvoillekin, jotka alkoivat käsitellä menneisyyttään 1990-luvulla. Nyt on aika käsitellä tätä. Vanhempana ihmiset käyvät läpi lapsuuttaan, miettivät, miksi elämä on mennyt näin. Monen mielessä pyörii kysymys: miksei kukaan huomannut? Miksi kukaan ei tehnyt mitään?

Tähän mennessä tutkijat ovat saaneet lähes kaksisataa yhteydenottoa, ja haastatteluja on tehty miltei sata. Ilmoittautumisia otetaan vastaan kesään asti.

– Meihin luotetaan, meidän käsiimme annetaan koko elämäntarina, joten meillä on myös iso vastuu. Sivistysvaltion velvollisuus on kaivaa epäkohdat esiin, jotta voidaan tehdä korjausliikkeitä. Me emme tiedä millaisia kokemuksia ihmisillä on ollut, elleivät he kerro, Pirjo Markkola sanoo.

Ruotsin sijaishuollon laiminlyöntiselvitykseen osallistuneista 93 prosenttia piti tarinansa kertomista myönteisenä kokemuksena. Oli huojentavaa päästä kertomaan pitkään vaietuista asioista ja tulla kuulluksi. Monet kokivat kipeistä asioista puhumisen tuskallisena, mutta pitivät sitä kuitenkin tärkeänä, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi kokea vastaavaa.

– Jo nyt on selvinnyt, että heille, joita tämä asia koskee, tämä on äärimmäisen tärkeää. Vihdoinkin heitä varten on joku, jonka tehtävänä on vain kuunnella. Toivon mukaan se tarjoaa edes symbolista hyvitystä.

Tuula Lind & Riikka Tanner: Käheä-ääninen tyttö – Kaalengo tsaj. Tammi 2009.
Sirkku Talja-Larrivoire: Älä unohda minua! WSOY 1976.
Ruotsin selvitys: www.regeringen.se/sb/d/14017/a/176670