Miten puhua lapselle kuolemasta?

10-vuotias tyttö kirjoittaa sairaalassa kirjeitä kuolemalle, ja kuolemasta tulee tytön kaveri. Tytöllä on paljon asiaa, koska vanhempien kanssa kuolemasta ei voi puhua. He ahdistuvat liikaa.

Kirjeitä kuolemalle -näytelmän käsikirjoittaja ja ainoa näyttelijä Kati Keskihannu kuvaa esitystään kriisityön välineeksi ja uudenlaiseksi puheeksi ottamisen työkaluksi.

”Pienet lapset ajattelevat usein, ettei kuolema ole lopullinen.”

– Kuolema-aiheisia lastenkirjoja on paljon, mutta teatteri on erilainen keino. Ihmiset ovat läsnä, he kohtaavat toisensa ja välittävät tunteita toisilleen. Kuolemasta puhutaan ääneen. Toivon, että se helpottaa kuolemasta puhumista.

Keskihannu kertoo omasta pelostaan, kun hän esitti kohtauksia näytelmästä ennakkoon Käpy ry:n 25-vuotisjuhlassa. Käpy on lapsikuoleman kokeneiden perheiden vertaistukiyhdistys.

– Olin täysin varma, ettei minulla ole mitään annettavaa heille.

Samasta syystäkö kuin jotkut kaupassa luikkivat hyllyjen taakse, jos törmäävät vanhempiin, joiden lapsi on kuollut?

– Voi olla, ja mukana oli ehkä myös suorittamista. Haluamme olla nykyään eteviä kaikessa ja pelkäämme epäonnistumista. Olen nyt oppinut, että myötätunto ja halu yrittää riittävät. Jos sanoo jotain tyhmää, voi pyytää anteeksi. Kenenkään surua ei pidä ruveta vertailemaan.

Korva arkun kantta vasten

Turkulaisella teatteri-ilmaisun ohjaaja Kati Keskihannulla on pitkä kokemus lastenteatterista, lapsia osallistavasta leikkiteatterista sekä hyvinvointia edistävästä teatterista.

– Sairaalaklovnina lasten syöpäosastolla TYKS:issä yritän saada lapset unohtamaan sairauden. Olen heidän klovniystävänsä, joka auttaa kipeiden hetkien yli.

”Etsin Facebookin kautta ihmisiä surukävelylle juttelemaan kuolemasta.”

Hän toimii Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen hyvinvointikeskuksessa Meri-Karinassa kummitaiteilijana.

– Osallistun nuorten leskien perhekursseille sekä lapsisyöpäpotilasperheiden sopeutumisvalmennuskursseille yhdessä toimintaterapeutti Niina Ollikaisen kanssa. Olen oppinut paljon häneltä, perheiltä ja lapsilta sekä luennoilta, joihin olen saanut osallistua.

Päätös lapsen kuolemasta kertovasta koko perheen näytelmästä syntyi kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen Keskihannu on tehnyt paljon taustatyötä. Hoiva-alan ammattilaisten ja kuolemaa kohdanneiden perheiden lisäksi hän halusi haastatella muitakin.

– Etsin Facebookin kautta ihmisiä surukävelylle juttelemaan kuolemasta. Minulle oli tärkeä selvittää, miten erilaiset ihmiset kuolemasta puhuvat ja sen kokevat.

Keskihannu järjesti myös kuolema-aiheisia tapahtumia. Kuka pelkää kuolemaa -illassa turkulaisessa ravintolassa yleisö sai tutustua hautaustoimistoon ja lainata kokemuskirjastosta elävän kirjan.

– Siellä sai keskustella sisarensa menettäneen, vanhempansa menettäneen orvon ja itsemurhaa hautoneen masentuneen kanssa. Kaikki olivat erittäin lainattuja.

Turun kaupunginkirjaston pääkirjaston tapahtumassa oli toimintaa myös lapsille. Keskihannu lainasi sinne hautaustoimistosta barbinukeille sopivia miniatyyriarkkuja.

– Kuolemaa ei pidä pilkata tai vähätellä, mutta sillä saa leikkiä. Arkku ei häirinnyt lapsia.

He leikkivät barbeilla kotia, mutta myös hautajaisia, ja vierailla nähtiin näyttäviä glitterasuja.

Ruumisarkkuun sulkeutunut performanssitaiteilija Harri Piispanen kiinnosti lapsia.

– Häneltä kysyttiin ”mikä on sun lempiväri” ja ”miltä tuntuu olla arkussa”.

Lasten oli painettava korva arkun kantta vasten kuullakseen vastauksen.

Hiljaisuus ruokkii mörköjä

Kuolemasta on puhuttava, koska epätietoisuus luo pelkoa. Kun ihmiset pelkäävät kuolemaa, sairaat, vanhukset ja surevat jäävät yksin.

– Oma suru saatetaan piilottaa, eikä lapsia oteta edes hautajaisiin. Meidän pitää oppia valmistamaan itseämme ja lapsiamme surua varten. Heidänkin, joita kuolema ei vielä kosketa, on puhuttava kuolemasta. Sitten, kun suru tulee, voimme kokea olevamme turvassa, Kati Keskihannu kuvaa.

Hänen elämäänsä kuolemanpelko tuli pikkutyttönä, kun hän sairastui yleisoireiseen reumaan ja Stillin tautiin.

– Vietin vuosia eri sairaaloissa kivun maailmassa. Jostain sieltä tulee pakottava tarve käsitellä kuolemaa. Olin itse se lapsi, joka suojeli vanhempiaan, eikä uskaltanut kysyä. Tiedän, kuinka hiljaisuus ruokkii mielikuvitusta ja pelkoja.

Kirjeitä kuolemalle -näytelmän pohja on dokumentaarinen, mutta se ei ole kenenkään tarina vaan fiktiota.

Näytelmässä käsitellään tavallisimpia lapsia kiinnostavia kysymyksiä: Miksi olet noin epäreilu? Miksi minä? Onko pakko kuolla? Tuleeko tilalleni perheeseen joku muu? Mennäänkö ylös vai alas?

– On tärkeää, että lapsi saa luvan kysyä. Vastaukseksi voi riittää ”en tiedä” tai ”ainoaa oikeaa vastausta ei ole”. Pääasia, ettemme kiellä kysymistä.

Vastausta voi etsiä yhdessä lapsen kanssa.

Esitys hyödyntää klovneriaa, sillä näytelmän sairas tyttö on pikkuinen klovni nimeltään Käpy. Se on sattumalta myös lempinimi, jonka mummo antoi pikku-Katille.

– Klovni ei koskaan ole mikään pelle. Tässäkin esityksessä hänen tunteensa vaihtuvat surusta vihaan, kieltämiseen, mustasukkaisuuteen ja syyllisyyteen, mutta katsoja saa välillä myös nauraa.

Keskihannu korostaa, ettei kyseessä ole mikään enkelinäytelmä.

– En ota kantaa elämänkatsomuksiin. Olen kirjoittanut tekstiä yhteisötaiteilijana perheitä ja lapsia kuunnellen yhdessä teatteri-ilmaisun ohjaaja Reetta Vehkalahden kanssa. Muistikirjani on ollut avoin kaikille, ja olen jakanut käsikirjoitusta kiinnostuneille.

Pelko pois

Lapsen kuolema on hirvittävä, käsittämätön vääryys – siksi sitä on niin vaikea hyväksyä. Lapsen kuolemasta puhumisessa ihmisiä pelottaa eniten oma voimattomuutensa.

– Kunpa näytelmä saisi kuoleman mörön muuttumaan katsojien mielissä joksikin, jota voi alkaa käsitellä, sanoo Kati Keskihannu.

Hän toivoo erityisesti, että myös pitkäaikaissairaan lapsen perheen sidosryhmät eli muut läheiset, ystäväperheet ja koulukaverit näkevät näytelmän.

– Kritiikkiäkin tulee, ja minut kyseenalaistetaan. Sekin on oikein ja käynnistää jonkin prosessin. Tähän mennessä perheiltä saamani palaute on ollut kannustavaa.

Sairastuneet lapset voivat katsoa näytelmän, kun heille on kehittynyt tarve puhua kuolemasta.

– Diagnoosin jälkeen lapselle tulee usein sokkivaihe, jolloin aika ei ole vielä kypsä.

Kuolemaan tutustuminen on auttanut myös Keskihannua.

– En tiedä kuolemasta vielä kaikkea, sillä en ole kuollut. Mutta en enää pelkää kuolemaa. Tiedän nyt varmasti, että puhe ei ole vaarallista.

Keskihannu tietää myös, että jutteleminen auttaa.

– En ole selvinnyt itkemättä tästä projektista, mutta minulla on tukihenkilöinä kriisityöntekijä ja sairaalapastori.

Kati Keskihannu on matkaamassa Berliiniin tutustumaan lasten saattohoitokotiin Kinderhospiz Berliner Herziin, jonka toimintaa esiteltiin Lapsen Maailman numerossa 5/2016.

– Sen toiminta on upeaa! Miksei samanlaista ole Suomessa? Uskon myös vapaaehtoiseen saattotyöhön, joka on ystävyyttä ja avunantoa. Opiskelen sitäkin.

Kuolemasta voi selvitä

Kun näytelmä päättyy, katsojat pääsevät purkamaan esitystä taidetyöpajassa ammattiterapeutin ja Kati Keskihannun kanssa.

Kuoleeko Käpy esityksen lopussa?

– Kukin saa tulkita itse, miten tarina päättyi. Ehkä tyttö kävi nukkumaan.

Näytelmän lopuksi Keskihannu nousee sairaalasängystä ja poistuu näyttämöltä.

– Jätän tarinan taakseni. Sanon sanatta, että pelosta, huolesta ja surusta voi selvitä, ja tarjoan tilalle lohtua ja turvaa.

Katsojat saavat tulla esityksen jälkeen lavasteisiin ja istua vaikkapa sairaalasängylle.

– Sitä kokemusta pitkäaikaissairaan luokkatoverilla ei välttämättä ole. Ehkä se auttaa häntä ymmärtämään sairastunutta.

Katsojat voivat myös taitella samanlaisen origamilinnun, jonka Keskihannu tekee esityksen aikana kirjepaperista.

Eräs alle kouluikäinen pikkutyttö tuli koe-esityksen jälkeen heti kysymään Keskihannulta:

”Kuolitko sinä, Kati, ihan oikeasti?”

– Pienet lapset ajattelevat usein, ettei kuolema ole lopullinen, vaan elämä alkaa alusta joka päivä.

Kirjeitä kuolemalle

• pituus 50 minuuttia
• tilattavissa
• käsittelee lapsen sairastamista, kuolemanpelkoa ja kuolemaa
• tarkoitettu pitkäaikaissairaille lapsille ja heidän perheilleen, läheisilleen ja koulukavereilleen sekä lapsensa, sisaruksensa tai koulukaverinsa menettäneille ja kaikille, jotka haluavat oppia käsittelemään kuolemaa
• käsiohjelma on opas lapsille surun käsittelyyn
• esityksen lopuksi järjestetään ammattilaisen vetämä työpaja, jossa saa mm. kysyä kuolemasta ja ohjataan tukea tarvitsevat avun piiriin.

Lue lisää: Kirjeitä kuolemalle -teoksen verkkosivut

Lue myös: Saattohoitoa lapsille