Köyhyyden historia toistaa itseään
Oikeus itsensä kehittämiseen on kaikille suomalaisille kuuluva perusoikeus, vaikka siitä harvemmin kuulee sellaisena puhuttavan. Perustuslakiin tämä oikeus kirjattiin vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä.
Julkisella vallalla on siis velvollisuus turvata oikeus itsensä kehittämiseen myös köyhille.
Iina Järvinen osoittaa väitöskirjassaan (tuni.fi), että tätä velvollisuutta on toteutettu puutteellisesti.
Itsensä kehittäminen on yhteydessä inhimillisiin perustarpeisiin ja hyvään elämään. Se voi tarkoittaa kulttuuriin osallistumista, liikunnan harrastamista tai median käyttämistä – mitä tahansa TikTok-videoiden tekemisestä taijikurssiin.
Kyse ei ole joutoajan puuhastelusta. Mitä vähemmän yksilöllä on henkisen kehittymisen mahdollisuuksia, sitä pienemmät ovat hänen mahdollisuutensa kukoistaa, Järvinen kiteyttää.
Hän kaivaa tutkimuksensa historiaosassa esiin mielenkiintoisia omaa aikaamme valaisevia yksityiskohtia menneisyyden köyhyyskeskusteluista.
1840-luvun puhe ”laiskureista” kuulostaa tutulta.
Suomen suuriruhtinaskunnassa 1840-luvulla käydyn suuren köyhyyskeskustelun alussa köyhyysongelma kiellettiin kokonaan. Perustelut kuulostavat nykykorvaan sangen oudoilta: kun ei ole teollisuutta, ei voi olla köyhyyttäkään.
Ja jos köyhyyttä olikin, oliko köyhällä oikeus saada apua, ja millaisin perustein? Niin kutsuttujen tosivaivaisten auttaminen hyväksyttiin, mutta ”laiskureita” pidettiin ongelmallisina. Tämä kuulostaa nykykorvaan hyvinkin tutulta.
Köyhyyttä käytettiin 1800-luvulla myös välineenä suomalaisen kansakunnan rakennustalkoissa. Höyryävien lihapatojen äärellä loikovasta Saarijärven Paavosta (wikipedia.org) ei olisi ollut lujan kansallisen identiteetin rakennusaineeksi.
Suomea parisataa vuotta sitten koetelleen köyhyyden vertaaminen nykytilanteeseen voi tuntua kohtuuttomalta. Isoja linjoja tarkastellessa kehitys näyttää Järvisen mukaan kuitenkin jääneen melko vaatimattomaksi.
Köyhyysongelmaa ei ole missään pyritty ratkaisemaan kokonaisvaltaisesti, vaan köyhyyttä on otettu haltuun vain siinä määrin, ettei ilmiö ole päässyt ryöpsähtämään sitä hallinnoivien päättäjien silmille.
Nykyään toimeentulo turvataan, mutta niin matalana, että se ei riitä yleisesti tavoiteltuun elintasoon. Tämä näkyy mm. köyhien vajavaisina itsensä kehittämisen mahdollisuuksina.
Järvinen näkee oikeuden itsensä kehittämiseen jonkinlaisena perusoikeusuudistuksen kompromissina: oikeutena, joka mitenkuten saatiin säädettyä, mutta jolle ei sittemmin ole luotu sisältöä. Oikeutta konkretisoivaa lainsääntöä ei ole saatu aikaan – eikä sekään välttämättä auttaisi.
Itsensä kehittämiseen liittyvät arvot ja oikeudet eivät yksinkertaisesti sulaudu osaksi tätä aikaa. Nykytilanne on Järvisen mukaan johdonmukaista jatkumoa ajalle, jossa kukin sivistyi säätynsä mukaan.
Iina Järvisen julkisoikeuden alaan kuuluva väitöskirja Itsensä kehittäminen köyhyydessä tarkastettiin Tampereen yliopistossa syyskuussa.
Hyvä lukija,
Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin.
Tue Lastensuojelun Keskusliittoa (lskl.fi) sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma – joko diginä tai painettuna lehtenä.
Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja
Kommentit (0)