Kevätpäiväntasauksen aamu vuonna 1972

Kukaan ei kertonut pojalle, mitä oli tapahtunut, mutta hän huomasi, että huoneeseen oli valmisteltu vainajalle vuode. Silloin hän tiesi: äiti oli kuollut.

– Ymmärsin, ettei äiti enää tule takaisin. Surin, mutta tiesin, että nyt äidin on hyvä olla, kahden vuoden kärsimys on ohi, muistelee Dimitar ”Mitko” Popov, 50, kertoessaan tuosta kirkkaasta ja tyynestä kevätpäivästä.

– Minua ei otettu hautajaisiin mukaan – kai he ajattelivat säästävänsä minua.

Kun Ekaterina-äiti kuoli aivosyöpään, perheen ainokainen Mitko oli vasta 8-vuotias. Mikrobiologi-äiti ehti elää vain 32 vuotta. Isä-Simon oli ammatiltaan kemisti, mutta hankki leipänsä kontrabasistina kierrellen soittamassa ympäri Bulgariaa ja ulkomaita. Pian äidin kuoleman jälkeen isä jatkoi matkatöitään, ja Mitko jäi asumaan mummon luo kotikaupunkiinsa Bulgarian Plovdiviin.

– Yhden hetken muistan ikäni: oli hämärä, sateinen iltapäivä, mummo seisoi hellan äärellä ja hämmensi isolla kauhalla padassa kiehuvaa vettä. Hän upotti veteen kaikki vaatteensa ja värjäsi ne mustiksi ortodoksiseen tapaan. Tuolloin mummo ei tehnyt muuta kuin itki ja huusi: ”Jumala, miksi otit tyttäreni pois?” Silloin minua pelotti, ajattelin, että jos tuo ei lopu, häneltä lähtee järki. Mummon tuska oli murskaavaa, ja kesti aikansa, ennen kuin hän hyväksyi tyttärensä kuoleman.

Vasta muutaman vuoden kuluttua Mitko huomasi käsittelevänsä asiaa lukiessaan bulgarialaisen runoilijan Hristo Smirnenskin runoa Ulitzata (Katu).

– Yhtäkkiä edessäni oleviin sanoihin alkoi virrata melodia kuin puro. Myöhemmin yritin tallentaa biisin paperille, vaikken vielä osannut nuotteja. Pystyn yhä soittamaan ulkomuistista runosta syntyneen laulun.

Isoisä valitsi mummon siksi, ettei tarvitse ostaa niin paljon mekkokangasta.

Anka-mummon rakkaus ja musiikin voima kantoivat pienen pojan isojen asioiden yli. Mummon luona oli turvallista ja paljon iloa.

– Hän oli pikkuinen, jämäkkä ja vahva sekä fyysisesti että henkisesti. He näyttivät isoisän kanssa Davidilta ja Goljatilta. Isoisä sanoi valinneensa hänet siksi, että tulee halvemmaksi, kun ei tarvitse ostaa niin paljon mekkokangasta.

Kympinoppilaan lapsuus kului kitaran soittoa korvakuulolla opetellen radiosta ja levyiltä. Musiikinopettajan ammattitutkinnon hän suoritti bulgarialaisessa alan korkeakoulussa. Siinä välissä hän ehti opiskella neljä vuotta sähköasentajaksi ja olla kolme vuotta naimisissa ”opiskelija-avioliitossa, jolla ei ollut tulevaisuutta”.

Leikiten musiikkiin

Mitkon kitaravalikoimasta nuoret musiikkioppilaat bongaavat oitis vaaleanpunaisen, Norjasta hankitun kaunottaren.

Mitko touhuaa kotonaan Lahden Ahtialassa. Takana on konsertti kamarikuoro Con Fuocon kanssa sekä armoton flunssa. Aamulla hän on ehtinyt viedä lapsensa kaupungin toiselle laidalle Lahden Rudolf Steiner -kouluun, palata kotiin ja kiehauttaa kahvit. Kohta on aika paneutua iltapäivällä alkavien töiden ääreen.

Mitko opettaa kitaransoittoa päijäthämäläisessä Wellamo-opistossa ja vetää vuosia sitten perustamaansa, ainutlaatuista kitaraorkesteria. Kahdentoista vuoden aikana hänen soittotuntiensa kautta on kulkenut satoja lapsia ja nuoria, joista osa on jatkanut alan ammattiopintoihin. Opetuksessa Mitkolle on tärkeää, ettei lasten herkkiä sieluja rämpytetä pakottamalla pilalle. Musiikinsiemen itää levollisessa ilmapiirissä, ja teoriatiedot opitaan, kun on niiden aika.

– Tärkeintä on motivointi, lapsen omat löylyt on oltava mukana, hän pohtii.

Soitto-oppilailleen hän haluaa siirtää lapsuutensa kokemuksen, jossa musiikin ilo syntyi kokeilemalla ja leikkimällä.

– Kotikatuni vieressä oli puisto, jonne isommat kaverit kokoontuivat iltaisin soittamaan ja laulamaan vanhoja romanttisia kappaleita. Kuuntelin heitä ja imin vaikutteita kuin pesusieni. Kotona sitten yritin omalla kitarallani soittaa samat melodiat ja soinnut.

Soittotunneille lapsiaan väkisin vievät vanhemmat alkavat olla Mitkosta mennyttä aikaa. Enemmistö isistä ja äideistä on valveutuneita ja tietää, että jos lapsen mielihalut ovat muualla, soittotunneille patistaminen ei kannata.

Kun tunnille tulee uusi oppilas, Mitko antaa hänelle aikaa kertoa, miksi ja miten hän on musiikin pariin päätynyt.

– Sitten lähdetään leikkimään soittimen kanssa ja kuulostellaan, millaisia melodioita syntyy.

Mitko on saanut oppilailtaan kiitosta siitä, että hän on soittotunneilla täysillä mukana. Eräs entinen oppilas luonnehtii Mitkon opetustavan olevan parhaimmillaan ”melkein zeniläistä”.

Mitko on alun perin klassinen kitaristi, mutta hän soittaa paljon myös viihdemusiikkia ja rokkiakin. Kun hän joskus tuo soittotunneille mukanaan säväyttävän kaunottarensa, vaaleanpunaisen sähkökitaran, soittajapoikien suut loksahtavat ammolleen. Vähänkö magee!

– Hankin sen aikoinaan Norjasta, jossa kiertelin trion kanssa soittamassa baarikeikoilla ja laivalla. Olimme samana yönä merellä soittamassa, kun Estonia upposi. Siitä tasan kymmenen vuoden päästä 2004 olin tekemässä Lahden Viihdekuoron kanssa Kadonneet laivat -levyä. Elämä on täynnä kummallisia sattumia, vaikken niihin uskokaan!

Mitko on tiiviisti mukana lahtelaisessa muusikkoyhteisössä, esiintyy trubaduurina ja soittaa useissa kokoonpanoissa, muun muassa slaavilaista kansanmusiikkia soittavassa Heljankassa.

Avoimuutta ja jakamista

Mitkon mielestä tasokkaiden pedagogisten opetusmetodien eteen on tehty Suomessa paljon töitä, mutta jotain myös uupuu. On kyse sitten koulu- tai soitinopetuksesta, liiallinen teoreettisuus lyö korville oppimisen herkintä ydintä. Hyvä oppiminen syntyy avoimessa vuorovaikutuksessa, tilanteessa, jossa ihminen kohtaa ihmisen.

– Suhde oppilaisiin ei saisi olla liian yksisuuntainen, koska silloin tilanteesta tulee pidättyväinen ja kylmä. Opettaja ei saisi olla pelottaja tai teloittaja, hän vitsailee.

Lukion musiikinopettajana työskennellessään hän hämmästyi, miten paljon nuorilla on ongelmia ja miten vähän aikuiset heitä kuulevat.

– Ikävää, jos opettajan viesti on se, että vaikka sinulla on ongelmia, ole nyt hiljaa! Aikuisen on rikottava seinä, jotta nuori uskaltaisi tulla kertomaan asioistaan. Opettajien etäinen suhtautuminen voi johtua persoonasta, liiallisista työpaineista, miksei myös kulttuurista ja moraalista.

Mitko sanoo arvostavansa suomalaisuuteen liittyvää itsenäisyyttä ja rauhan kaipuuta, mutta näkee siinä ikävätkin puolensa. Yksin selviytymisen mentaliteetti luo turvattomuutta: se on asenne, joka köyhdyttää sielua ja ruumista.

Suomessa on tapana rajata vastuuta: on perheiden sisäisiä asioita, koululle kuuluvia asioita. Vastuut saatetaan määritellä jopa lähisuvun sisällä tyyliin vanhemmat kasvattavat, isovanhemmat viihdyttävät.

Mitkosta Bulgariassa yhteisöllisyys ja toisista vastuun ottaminen kulkivat läpi kaikkien sukupolvien ja elämänalueiden. Hän arvelee yhteisöllisyyden asteen riippuvan myös yhteiskunnan hyvinvoinnista ja epäilee, että talouskriisi, työttömyys ja rahattomuus loitontavat ihmisiä toisistaan.

– Kun yhteiskunnassa on rauha ja riittävästi hyvinvointia, kaikki voivat toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan. Silloin myös ystävällisyys ja auttaminen on helpompaa.

Mitkon mielestä suomalaisessa kasvatuskulttuurissa nuorten yksin selviytymiseen luotetaan liikaa ja rahalle annetaan turhaa valtaa.

– Osa nuorista kykenee itsenäiseen elämään jo 18-vuotiaana, mutta kaikki eivät ole samanlaisia. Siksi kotoa pois muuttavia nuoria on tuettava ja heihin on pidettävä yhteyttä, jotta he saavat kaipaamaansa turvaa.

Mitko oppi lapsuudessaan, että vahva kunnioitus vanhempia ja isovanhempia kohtaan luo turvaa kaiken ikäisille. Hän muistuttaa bulgarialaisesta sanonnasta:

– Jos haluaa elää pitkän elämän, on kunnioitettava vanhempia, isovanhempia ja muita sukulaisia.

Mitkolle hänen omassa suvussaan on yksi ihminen ylitse muiden.

– Mummo oli luontaisesti viisas ja loi ilmapiirin, jossa oli helppo puhua. Sain puhua hänen kanssaan kaikesta mahdollisesta, teini-ikäisensä jopa sukupuoliasioista.

Lapsuus mummon siipien suojissa jätti Mitkoon suuren kunnioituksen naista kohtaan.

– Nainen on pojan tärkein kasvattaja.

Hyvin kotoutunut

Mitko kohtasi isänsä kunnolla uudelleen vasta nuorukaisena. Isä oli avioitunut uudestaan, ja Mitko sai velipuolen. Isän uusi perhe muutti Suomeen, jossa Mitkokin alkoi vierailla. Lopulta hän muutti Helsinkiin ystävänsä luokse, sai vakituisen siivoojan paikan ja ryhtyi opiskelemaan suomenkielen ohella musiikkia Oulunkylän Pop & Jazz -konservatoriossa.

– Aikomukseni oli lähteä isän kanssa Chicagoon tekemään musiikkia. En kuitenkaan saanut viisumia, ja minut passitettiin kolmeksi kuukaudeksi takaisin Bulgariaan odottamaan. Jouduin ilmoittautumaan päivittäin poliisille. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta, sillä minua kohdeltiin kuin rikollista, vaikka olisin vain halunnut vaihtaa maata.

Amerikan-reissu jäi tekemättä, mutta syksyllä 1998 Mitko pääsi asettumaan pysyvästi Suomeen. Seuraavana vuonna hän tapasi vaimonsa Riitan.

Viidentoista vuoden aikana Mitko on niin suomalaistunut, että joutuu hetken miettimään, millaista tänne oli tulla maahanmuuttajana.

– Aluksi koin hieman epäröintiä ihmisten taholta, mutta kaiken kaikkiaan on mennyt hyvin. Suomessa on turvallista ja rauhallista elää.

Itsenäinen toimeentulo on ollut hänelle maahanmuuttajana kunnia-asia.

– En ole ikinä pyytänyt penniäkään sosiaaliturvaa kahden kuukauden isyyslomaa lukuun ottamatta. Kerran sain opintorahaa, mutta senkin maksoin takaisin.

Ympyrä sulkeutuu

Mitko ja Helmi Popov pitävät pienen musisointihetken kesken arkea.

Mitkon mummo kuoli vuonna 1994, mutta hänen kasvatustieteensä on yhä pätevää.

– Mummo sanoi, että rajoja tarvitaan niin hyvässä kuin huonossa ja totuus löytyy aina jostain keskeltä. Näin haluan myös omat lapseni kasvattaa. Suurin toiveeni on tietenkin se, että lapseni olisivat onnellisia. En pakota heitä mihinkään, vaan he voivat tehdä asioita kuten heistä itsestään tuntuu – se on tärkein lähtökohta onnellisuudelle, sanoo 14-vuotiaan Laurin ja 9-vuotiaan Helmin isä.

– Helmi on prinsessani, häntä minä iloisesti palvelen ja hänelle annan kaikki, minkä pystyn, Mitko lausuu hymyillen.

– Lauri on teini-iässä, eikä juttele paljon, mutta olen ajatellut, ettei nyt tarvitse puhua, vaan parasta on vain toimia ja näyttää mallia elämästä. Isälläni oli tapana sanoa: hymyile, niin saat rautaportitkin avautumaan. Se oli viisasta ja auttaa jokapäiväisessä elämässä.

Popovien lapset ovat kaksikielisiä, ja Lauri on osoittautunut taitavaksi kieltenopiskelussa. Se ilahduttaa Mitkoa, jolle kielten hallitseminen on kuten musiikki, avain ihmisten yhteyteen.

– Kielet ovat kuin ikkunoita. Mitä enemmän osaa kieliä, sitä useampia ikkunoita avautuu, pohtii Mitko, joka puhuu bulgarian lisäksi suomea, venäjää ja espanjaa sekä laulaa sujuvasti muutamalla muullakin kielellä.

Joitain vuosia sitten Popovit ryhtyivät omakotitalon rakennusurakkaan. Mitko avusti neljä tuntia päivässä rakennuksella, hoiti samalla opettajantehtävät, soittokeikat ja opiskeli Lahden ammattikorkeakoulun musiikinlaitoksella päivittääkseen Bulgariassa hankitun tutkintonsa.

– Rakennusaika otti todella koville. Yhdessä vaiheessa kädet menivät siihen kuntoon, että piti käydä fysioterapeutilla ottamassa kuumapistoksia, jotta olisin pystynyt soittamaan.

Kodista tehtiin ”suomalainen unelma” kuten Mitko luonnehtii. Se rakennettiin kaupungin hälyn ulottumattomiin mäen laelle, jolta voi kuulla läheisen metsikön lintuja, aistia rinteeseen puhkeavien kukkien tuoksuja ja ihailla tähtitaivasta. Avarista ikkunoista näkee kaikkiin ilmansuuntiin ja kesällä auringonvalo tulvii huoneisiin. Helteellä on helppo kipaista viereiseen Alasenjärveen.

Kun koti saatiin valmiiksi, ei aurinkoa enää näkynytkään: elämäntilanne oli vaatinut veronsa ja pariskunta erosi. Mitko jäi asumaan yksin taloonsa.

Erosta ehti kulua pari vuotta, kunnes viime keväänä pariskunta päätti palata yhteen.

– Tärkein syy siihen olivat lapset, joille haluan antaa oikean kodin. Lisäksi halusin kokeilla Riitan kanssa uudelleen.

Lasten olosuhteiden vaaliminen kumpuaa Mitkon omista kokemuksista. Hän muistaa, miten tärkeää oli lapsena tuntea, ”tämä on minun katuni, tämä on minun kotini ja tämän on minun mummoni”.

En olisi ikinä mummon luona ollessani uskonut, että minusta tulee muusikko ja musiikinopettaja ja vielä toisessa maassa.

Vajaa vuosi sitten Mitko kävi kotikaupungissaan Plovdivissa. 1930-luvulla rakennettu pieni, soma savitiilinen mummola oli jyrätty matalaksi, tontti tasoitettu, ja pian paikalle rakennetaan moderni talo. Tyhjää tonttia katsellessaan Mitko saattoi vielä nähdä räiskyvän kukkatarhan, aistia nenässään mummon valmistamien jauhelihakääryleiden, hapankaalin, kanelipiirakan ja uuniomenoiden huumaavan aromin. Hän muisteli, miten mummolaan aina kesäkuussa saapui sama maalari sisäseiniä maalaamaan.

– Hän valmisti mysteerinomaisen, vesipohjaisen maalin, johon tuli muun muassa kananmunaa ja boza- juomaa. Maalin tuoksu oli vahva, aivan kuin vastasyntyneen vauvan ihon tuoksu.

Mitko Popoville on tullut tarve katsella itseään sisältäpäin.

– Minulle on tapahtunut elämässä paljon, ja monissa asioissa ympyrä on sulkeutunut jatkuen spiraalina eteenpäin. Enpä olisi ikinä mummon luona ollessani uskonut, että minusta tulee muusikko ja musiikinopettaja ja vielä toisessa maassa. Joskus käy mielessä, että voisin vaikka kirjoittaa elämänkerran.

Suomalaistuneen Mitkon sylissä Mimosa-koira.

Syntyi vuonna 1964 Bulgariassa Plovdivin kaupungissa.

Asunut Suomessa 15 vuotta: nyt Lahden Ahtialassa itse rakentamassaan omakotitalossa.

Perhe: lastentarhanopettaja-vaimo Riitta, lapset Helmi, 9, ja Lauri, 14, sekä pikkukoira Mimosa.

Työskentelee muusikkona, kitarataiteilijana ja kitaransoitonopettajana.

Tähti sydämessä on äiti Ekaterina (1940–1972)

Unelmoi opetustyön vähentämisestä ja siitä, että voisi keskittyä enemmän omaan musiikkiin kuten esiintymiseen, säveltämiseen, sovittamiseen sekä vuosien aikana kertyneen opetusmateriaalin julkaisemiseen.