Kerro koiralle!

Aamuaurinko saa luokkahuoneen ikkunaverhojen värit hehkumaan Luolavuoren koulussa Turussa. Tunnelma on odottava ja jännittynyt. Kaksi oppilaista on ulko-ovella vastaanottamassa berninpaimenkoiria, Viljoa ja Hilmaa, koirien emäntää Maarit Haapasaarta sekä sanataideohjaaja Veera Vähämaata. Viikon odotetuin tunti on alkamassa. Pian päästään tarinoimaan koirille.

Erityisluokka koostuu 2.–4.-luokkalaisista, jotka tavalla tai toisella tarvitsevat koulunkäynnissään erityistä tukea. Osalla on kielellisiä ongelmia tai puheen tuottaminen voi olla tavallista vaikeampaa.

Kerro Koiralle -projektin yksi idea on, että koirien läsnä ollessa lapset innostuvat suulliseen ilmaisuun ja käyttämään mielikuvitustaan eli rohkaistuvat tarinankerrontaan.

– Koirien tehtävä on luoda miellyttävä ja rauhallinen ilmapiiri, sellainen, että tunnille on kiva tulla, eläinavusteinen valmentaja Maarit Haapasaari kuvailee.

Mieli ja keho vetreäksi

Tunti alkaa jumpalla. Lapset kerääntyvät keskelle luokkahuonetta riviin. Nelivuotias Viljo ja vasta neljän kuukauden ikäinen Hilma nuuskivat ja käyvät tervehtimässä lapsia.

Työ tekijäänsä opettaa.

Viljo ei olekaan mikä tahansa koira. Se on pienestä pitäen koulutettu toimimaan erityisissä ympäristöissä ja erityisryhmissä, ja Haapasaari työskentelee sen kanssa lasten ja vanhusten parissa. Hilmasta on vasta kasvamassa ammattilainen.

– Työ tekijäänsä opettaa. On parempi ottaa koirat mukaan pienestä pitäen tulevaan työympäristöön, jolloin ne sosiaalistuvat kaikkeen uuteen ja erikoiseen helposti, Haapasaari kertoo.

Kukin lapsi saa vuorollaan pallon ja tekee sillä jonkin liikkeen, jonka muut toistavat. Viljo on opetettu pyynnöstä tökkäämään kuonollaan palloa, joten se touhuaa mukana, koskettaa palloa ja saa pikkupalkkioita.

Alkujumppa vetristää ja laukaisee kutkuttavaa jännitystä. Jotkin liikkeet ovat hassujakin, ja monia naurattaa.

– Ennen projektin alkua selvitimme, ettei kukaan lapsista ole allerginen ja että vanhemmat hyväksyvät lapsen osallistumisen työpajaan, erityisluokanopettaja Kaija-Leena Hyrkäs kertoo.

Ennen projektin alkua selvitimme, ettei kukaan lapsista ole allerginen.

Kurssia ei olisi järjestetty, jos yksikin olisi ollut allerginen, sillä ketään ei haluttu sulkea mukavan tekemisen ulkopuolelle.

Maarit aloittaa Mitä kuuluu? -kierroksen:

– Ajatelkaas, Viljo on käynyt kylvyssä! Ja kävi niin, että Hilma varasti Viljon valjaat.

Lapset tirskuvat ja kertovat vuorollaan kuulumisiaan. Yksi on ollut pappansa kanssa puutöissä, toinen uimassa.

Viljo ja Hilma kuuntelevat tarkasti, tuhisevat lasten ympärillä ja asettuvat välillä hetkeksi makuulle.

Ammattilaiset asialla

Kerro Koiralle on Suomen Kulttuurirahaston rahoittama työpaja, jota koordinoi Turun Kirjan talo ry. Siinä eläinavusteinen työskentely yhdistyy sanataideohjaukseen ja se on suunnattu lapsille ja nuorille, joilla on kielellisiä ongelmia. Työpajan laajuus on 14 kertaa.

Eläinavusteisessa työskentelyssä huomioidaan paitsi ryhmän, myös eläinten tarpeet. Niitä ei pakoteta mihinkään, vaan toiminnan tulee olla myös koirille mielekästä. Tauotkin ovat yhtä tarpeellisia kaikille.

– Kun Hilma ihan pienenä pentuna alkoi käydä työpajoissa, se nukkui paljon ja sen annettiin nukkua. Samalla lapset oppivat, että pennut tarvitsevat paljon unta. Yhden kerran Hilma kannettiin tunnin jälkeen nukkuvana autoon, Maarit muistelee.

Hän on tehnyt Suomessa pioneerityötä eläinavusteisessa työskentelyssä. Hänen kaikki neljä berninpaimenkoiraansa ovat koulutettuja ja mukana vanhus-, vammais- ja erityislapsityössä.

– Tämä eroaa vapaaehtoistoiminnasta siten, että tässä asetetaan tavoitteita. Käynnit suunnitellaan etukäteen ja ne analysoidaan jälkeenpäin.

Kunpa voisimme työskennellä pidempiä jaksoja saman ryhmän kanssa.

Sanataideohjauksen yhdistäminen eläinavusteisuuteen on uutta.

– Tähänastiset kokemukset ja palaute ovat olleet positiivisia. Toivoisimme, että jatkossa voisimme työskennellä pidempiä jaksoja saman ryhmän kanssa. Nyt rahoitus on projektiluontoista ja toiminta jää näin harmillisen lyhytkestoiseksi, Veera Vähämaa pohtii.

Kaikkihan virheitä tekevät

Tunti etenee seuraavaan vaiheeseen. Lapset antavat vuorollaan koirille tehtäviä. Viljo on koulutettu tekemään erilaisia temppuja tietyistä käskyistä, ja Hilmakin on opinnoissaan jo pitkällä.

Oppilaat seuraavat, miten Hilma tulee pyynnöstä soittamaan kelloa.

Ringin keskelle saapuva oppilas ottaa käteensä soittokellon.

– Soita kelloa! hän sanoo huolellisesti artikuloiden.

Hilma tassuttaa luo ja kopauttaa kelloa kuonollaan. Kilahdus herättää lapsissa riemua: tehtävä onnistui!

Silti virheillekin on aina tilaa eivätkä ne ole vakavia. Jos jokin lause ei heti onnistu, yritetään uudelleen. Huomio kiinnittyy enemmän koiraan, jolloin lapsen oma puhe syntyy kuin huomaamatta.

Tekevät Hilma ja Viljokin välillä virheitä. Silloin lapset näkevät, miten niitä ystävällisesti kehotetaan yrittämään uudestaan samalla kehuen.

Parasta koirien läsnäolossa onkin hyväksyntä. Ne eivät virheistä rankaise katseellakaan, mikä madaltaa puhumisen kynnystä.

– Vaikka menisi kuinka pieleen, ei sillä ole mitään väliä, kun olet kuitenkin mahtava. Koira hyväksyy ehdoitta, Maarit kuvailee.

Kellonsoiton jälkeen on hellittelyn vuoro.

– Anna pusu! hihkaisee Eemeli, ja Hilma rientää hieman vaappuen paikalle ja nuolaisee hellästi kielenkärjellään pojan poskea. Siitä Hilma saa palkkioksi namupalan.

Työpajan alussa oppilaat olivat ujoja ja arkoja. He sanoivat asioita varovasti ja kurkkivat opettajan reaktiota. Ajan kuluessa he ovat avautuneet ja innostuneet.

Tehtävät ovat alusta asti olleet vapaaehtoisia. Jos joku lapsista on pelännyt, eikä ole halunnut koiraa lähelleen, sitä ei ole oppilaan luo päästetty. Pusujakin saavat vain halukkaat.

– Lapset ovat kehittyneet valtavasti tarinankerronnallisissa taidoissaan. Kielellisistä haasteista johtuen lasten ei välttämättä ole helppoa saada mielessä olevia asioita ulos puheena, mutta koirien kanssa kynnys on matalampi. Viljo ja Hilma ovat jo jokaiselle, jopa alussa hieman koiria arastelleellekin lapselle, luottokavereita, opettaja Kaija iloitsee.

Minä osaan ja uskallan

Puolitoistatuntisen oppitunnin lomassa pidetään tauko. Viljo ja Hilma pääsevät nuuhkimaan aamuilmaa pihalle ja olemaan hetkisen rauhassa. Lapset jaksaisivat keskittyä mielekkääseen ohjelmaan pidempäänkin, mutta pieni katko auttaa kaikkia keskittymään.

Kunkin työpajan aikana lapsille kerrotaan myös tärkeitä eläimiin ja erityisesti koiriin liittyviä asioita. Sellaisia, joita lapset voivat hyödyntää tulevaisuudessa. On hyvä tietää, miten eläin pitää kohdata ja miten sen aistit toimivat.

Eläimet opettavat empatiaa.

Koska lapset alkavat ymmärtää koirien maailmaa, ne tulevat usein osaksi tunnin puolivälissä syntyvää tarinaa.

– Lapset samastuvat koiraan ja yrittävät kertoa tarinoita osin myös siitä näkökulmasta. Eläimet opettavat empatiaa, Veera huomauttaa.

Juho kertoo piirustuksestaan luokan edessä. VIljo saa samalla rapsutuksia Maaritilta.

Tauon jälkeen aloitetaan tarinankerronta. Veera on rakentanut tarinan rungon, josta puuttuu palasia. Lasten tehtävä on keksiä tarinaan osia, jotka rakentavat sen juonen, tunnelman ja päähenkilöt.

– Puhehäiriöisiltä lapsilta vaatii paljon, että he sanovat suuren joukon ympäröimänä vaikka vain lauseenkin, koska puhe voi tulla ulos väärin tai änkytys voi olla kovaa. On tärkeää, että lapsille syntyy kokemus siitä, että heitä kuunnellaan ja että heidän ideansa ovat hyviä ja käyttökelpoisia, Veera kuvaa.

Hän lukee ensimmäisen lauseen, joka kertoo eräästä lokakuisesta aamusta. Kaikki kuuntelevat hiirenhiljaa, sitten lapset saavat ehdottaa jatkoa. Innokkaat kädet viittovat puheenvuoroa, ja tarina alkaa kehittyä.

Mielikuvitus pääsee valloilleen: tarinan edetessä mukaan tulevat lohikäärmeet ja kuningattaren susivankkurit, vilahtaapa mukana prinssikin.

Sadun päätähdet Hilma ja Viljo torkkuvat lattialla istuvien lasten edessä ja höristelevät välillä korviaan.

Lopuksi Veera lukee valmiin tarinan ääneen. Siitä tuli hauska ja jännittävä, sellainen, josta kaikki voivat olla ylpeitä.

Tunnilla syntyi tarina

Lihavoidut kohdat ovat lasten keksimää, muu on Veera Vähämaan luomaa pohjatarinaa.

Eräänä lokakuun aamuna Viljo päätti lähteä ulos. Hän ei kertonut mitään koirakavereilleen tai Maaritille, vaan lähti matkaan ihan yksin.

Aamu oli kaunis. Aurinko paistoi, kukat kukkivat, ja Hilma ja Viljo leikkivät pihalla.

Viljo jätti leikin kesken ja lähti kävelemään tuttua polkua kuono maassa. Nuuskuttamalla se sai tietää, kuka metsässä oli liikkunut. Äkkiä se kuuli kummallisen äänen. Aivan kuin joku olisi kävellyt jytisten. Viljo höristi korviaan. Ääni voimistui ja nyt kuulosti jo siltä kuin joku olisi ärjynyt. Sitten esiin astui lohikäärme.

Viljo säikähti ensin ja juoksi karkuun. Sitten se pysähtyi ja näytti lohikäärmeelle koirien kielellä, että kaikki oli hyvin. Se läähätti, käänsi päätään, heilutti häntäänsä ja meni lopulta maaten.

”Kukas sinä olet?” se kysyi viimein.

”Minä olen lohikäärme Hilma Prinssi ja tarvitsen apuasi. Minua jahtaa paha kuningatar Anni ja tarvitsen pakopaikan. Voitko auttaa minua?”

”Voin auttaa”, Viljo vastasi.

”Tiedän yhden tosi hyvän piilopaikan. Se on luola tulivuoren sisässä. Haluatko, että opastan sinut sinne?”

Äkkiä kuului susien tassujen töminää.

”Nyt ne tulevat! Meidän pitää lähteä heti!” Hilma Prinssi parahti.

Metsästä lähestyi kuningatar Anni, joka istui vaunuissa, joita veti kymmenen sutta. Kuningattaren vieressä istui kuningas Juuso ja kun he ajoivat metsän läpi, kaikki heidän ympärillään muuttui mustaksi.

”Miksi hän jahtaa sinua?” Viljo kysyi.

”Kuningatar Anni haluaa minut omakseen. Hän haluaa saada tulta.”

Kaksikko lähti lentämään pakoon kohti tulivuorta ja luolaa. Viljo istui lohikäärmeen selässä ja neuvoi reitin. Viljo ja Hilma Prinssi pääsivät luolaan turvaan.

”Kiitos avusta! Me pääsimme pakoon! Saat palkinnoksi koirankakun”, lupasi kiitollinen Hilma Prinssi.

Ja Viljo sai lohikäärmeeltä vielä toisenkin lahjan, pelikonsolin ja Harry Potter -pelin.

Sen pituinen se.