Karhunkierroksella
Kansallismuseon kiveen hakattu karhu on jo 104-vuotias. (Kuva Kansallismuseo)
Pelästynyt postinjakaja
Metsän salaperäinen kuningas eksyy joskus ihmisten ilmoille kaupunkeihin asti.
Vuonna 2006 mesikämmen pelotteli hämeenlinnalaisia. Postinjakaja oli menossa marraskuun pimeänä aamuna kello viisi viemään sanomalehteä Kyllikki-mummun ja Jarmo-ukin kerrostalon postilaatikkoon, kun kadulla tuli vastaan karhu! Jakaja säikähti pahanpäiväisesti ja teki oitis hälytyksen.
Kontio jolkotteli halki hiljaisen kaupungin, ja poliisi sai uusia ilmoituksia sieltä täältä. Lapset pidettiin karhun reitin varrella päiväkodeissa ja kouluissa visusti sisällä. Päivän päättyessä otso oli kadonnut metsään. Mummu ja ukki lukivat citykarhusta seuraavan päivän sanomalehdestä.
Venäjän-kävijä
Suomessa elää noin 1 500 ruskeakarhua. Kontioita vaeltaa metsissämme kaikkialla paitsi Ahvenanmaalla, eniten itärajan maisemissa Etelä-Karjalasta Kainuuseen, runsaammin myös Keski-Suomessa ja Savossa.
Karhu on löytänyt mehiläispesän. Nam! (Kuva Jukka Tuononen, Kuopion luonnontieteellinen museo)
Kuopion museon karhuhuoneessa saa turvallisen lähituntuman tähän suurpetoon. Neljästä täytetystä otsosta jykevin on painanut yli 300 kiloa.
Karhua on pelätty ja kunnioitettu. Pohjoisille kansoille se on ollut taivaan ja maan väliä liikkuva jumalallinen olento ja ihmisen sukua. Ihmismäinen karhu pitää makeasta ja marjastaa ja sienestää syksyisin. Se näyttää kömpelöltä, mutta oikeasti se juoksee, ui ja kiipeää ketterästi puuhun.
Valtioiden rajat ovat sille auki vaeltaa. Suomenkin karhukanta vaihtelee vuodenajasta riippuen. Arviolta 300 karhua tekee talvipesänsä Venäjän puolelle!
Taivaanjumalan poika
Tundran ja taigan tulilla -näyttely Helinä Rautavaaran museossa kertoo Siperian suomensukuisten kansojen elämästä 2000-luvun vaihteessa. Hantit ja mansit elävät alueella, josta tulee yli puolet Venäjän raakaöljystä. He harjoittavat poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta keskellä osin teollisuuden saastuttamia maita.
Tuleva hantisamaani Mišha Longortov Uralin kotakylästä. (Kuva Marianna Flinckenberg-Gluschkoff)
Vanha muinaissuomalaistenkin harjoittama karhukultti elää täällä edelleen. Hanteille karhu on Taivaanjumalan maan päälle laskeutunut poika ja hantit uskovat olevansa karhun jälkeläisiä. Kun karhu on kaadettu, järjestetään peijaiset eli uhrijuhla, jossa saalista lepytellään. Samalla toivotaan, että eläin syntyy uudelleen ja palaa metsästysmaille takaisin. Juhlassa karhuntalja saa värikkään huivin päähänsä, joskus helmet kaulaan. Karhulle tarjotaan peijaisissa myös kestitystä: esim. sembramännyn siemeniä, leipätaikinasta muovailtuja eläinhahmoja – tai karamelleja.
Tehokas pyssy
Martti Kitusen kaksihaarainen noin 200-vuotias uhrikuusi Virroilla kitui huonoon kuntoon ja kaadettiin 2001. (Kuva Suomen Metsästysmuseo)
Maanviljelijöille ja karjanhoitajille karhu saattoi näyttäytyä kotieläinten vihollisena, josta maksettiin tapporahaa. Suomen kuuluisin karhunkaataja Martti Kitunen (1747–1833) eli Karhu-Martti väijyi onnea tuova karhunhammas kaulassaan petoja talvipesällä ja haaskalla mustat koirat apunaan. Metsästysonnen takaamiseksi Kitunen uhrasi saaliinsa verta kuusen juurelle. Hän kaatoi 198 kontiota, ensimmäisen jo 16-vuotiaana.
Suomen Talousseura myönsi metsästäjälle karhunkaadoista kunniamitalin. Kitusen karhupyssy on esillä Suomen Metsästysmuseossa.
Orpo nalle lemmikiksi
Hilkan Alice-mummi muisteli lapsuutensa lemmikkikarhua. Mummin isä oli 1800-luvun lopussa Hiitolan asemapäällikkö ja innokas metsästysmies. Kevättalvella 1895 metsästysporukka kaatoi karhuemon, jolla oli neljä pentua. Seurue jakoi pennut, ja näin tuli Tusse Alice-mummin perheeseen.
Therese-äiti, Alice ja Tusse-karhu Hiitolassa 1895. (Kuva Hilkka Vallisaaren kotialbumi)
Alice oli ainoa lapsi, joten lempeästä ja leikkisästä Tussesta oli hänelle paljon seuraa. Tusse söi puuroa, putosi kerran kaivoon ja kuljeskeli yleensä vapaana asemanseudulla. Kaikkia isoksi urokseksi kasvanut lemmikkikarhu ei ilahduttanut: Tussesta tehtiin valitus Suomen Valtionrautateille ja se lopetettiin perheen suureksi suruksi kolmivuotiaana.
Leluja lännessä ja idässä
Kiltit ja pehmoiset nallekarhut ovat lelujen kestosuosikkeja. Amerikan presidentti Theodor ”Teddy” Roosevelt kieltäytyi metsästysretkellä ampumasta karhun ja inspiroi teollaan lelusuunnittelijoita. Presidentin mukaan nimetyt teddykarhut tulivat markkinoille 1900-luvun alussa.
Neuvostoliittolaisia Miska-karhuja Lelumuseo Hevosenkengässä. (Kuva Camilla Tauro)
Vuoden 1980 Moskovan kesäolympialaisten kisamaskotiksi tuli ystävällisesti hymyilevä pyöreäkorvainen Miska-karhu, jonka suunnitteli lastenkirjojen kuvittaja Viktor Tsizikov. Miska oli ensimmäinen laajasti tuotteistettu olympiamaskotti.
Karhu on seikkaillut yhdessä muiden metsäeläinten kanssa venäläisissä saduissa ja ollut usein aiheena myös puisissa perinneleluissa. Miskaan ja muihin neuvostoleluihin voi tutustua Lelumuseo Hevosenkengän näyttelyssä.
Julmaa menoa Turussa
Pidetään todennäköisenä, että Turun linnan porttiholvin karhukopeissa asui tunkeilijoita pelottavia vartijakarhuja. Linnan pidoissa taas hassuteltiin siten, että koirat näykkivät kahlittuja karhuja. Eläinten julma hyväksikäyttö oli keskiajalla valitettavan yleistä.
Karhupoloja myös tanssitettiin markkinoilla ihmisten huvitukseksi kulkuset kaulassa. Suuressa maailmassa pedoissakaan ei pihistelty. Tiedetään, että Englannin Elisabet I:llä oli 1500-luvulla hovissaan 14 karhua vieraiden viihdyttämiseksi.
Taivaalta maahan
Karhu nukkuu. (Piirros Jukka Tuononen, Kuopion luonnontieteellinen museo)
Vanhan kansanuskon mukaan karhu on laskeutunut Otavan tähdistöstä maan pinnalle, ja peijaisissa se palautettiin sinne takaisin. Kansallismuseon karhunpullukan veistänyt Emil Wikström oli kiinnostunut avaruudesta. Hän sai ihailla Pienen karhun ja Ison karhun tähtikuvioita ikiomasta tähtitornistaan.
Taivaan tähtikartta karhuineen on esillä myös Alexander Reichsteinin näyttelyssä 12 kuukautta Suomen kellomuseossa. Tässä toiminnallisessa, lapsille suunnatussa näyttelyssä tutkitaan aikaa.
150 vuotta sitten syntyneen Emil Wikströmin ateljeeseen kuului myös tähtitorni. (Kuva Ari Korkala)
Karhun omalaatuinen vuosirytmi on varmasti osaltaan ollut ruokkimassa karhukulttia. Kun Mesikämmen katoaa salaperäisesti syyskuun puolivälin jälkeen ja palaa takaisin huhtikuulla, on kyse puolen vuoden talviunesta. Karhu nukkuu pesässä, jonka se on tehnyt maakuoppaan, muurahaispesään tai kaatuneen puun suojaan. Talven taittumista odottava kansa on uskonut karhun kääntävän kylkeä tammikuulla ja tuumivan: ”Yö puolessa, nälkä suolessa.”
