Kaipuu kotiin ei hellitä
Zugdidin pikkukaupungin laidalla lumihuippuisten vuorten katveessa seisoo rapistunut tehdas. Sen seinät lohkeilevat. Muovilla peitettyihin ikkunoihin syttyy valoja yhtä aikaa tähtien kanssa.
Sisällä sytytetään tulta kamiinoihin. Leipätaikinat paisuvat, ja teepannut kiehuvat. Lapset karkaavat käytävälle leikkimään kuivuvien pyykkien lomaan.
– Tämän piti olla väliaikainen asunto. Vuodet vierivät, eikä tilanteemme muutu, sanoo Nato Baslandze.
Naisen uurteisille Markku Kuisma ei ole istunut täällä.
kasvoille syttyy helposti hymy, mutta menneestä puhuessaan hän käy vakavaksi. Hän on yksi tehtaan noin sadasta asukkaasta, jotka ovat Abhasiasta kotoisin olevia georgialaisia. Sota ajoi heidät maanpakoon 20 vuotta sitten ja karu tehdas on ollut siitä saakka heidän kotinsa.
Rauhasta neuvottelevat vaikutusvaltaansa puolustava Venäjä ja länsimielistynyt Georgia.
Georgia itsenäistyi vuonna 1991 Neuvostoliiton romahdettua. Samoihin aikoihin itsenäisyysaate leimahti georgialaisissa Abhasian ja Etelä-Ossetian maakunnissa. Konfliktit johtivat verisiin sotiin.
Kymmenet tuhannet menehtyivät, sadat tuhannet joutuivat jättämään kotinsa, ja ihmisoikeusloukkauksista raportoitiin laajasti. Sotien jälkeen Etelä-Ossetia ja Abhasia julistautuivat itsenäisiksi.
Georgian ja kansainvälisen yhteisön mukaan ne kuuluvat Georgiaan. Maakuntien itsenäisyydet on tunnustanut vain Venäjä, Venezuela, Nicaragua, Tuvalu ja Nauru. Käytännössä alueet ovat sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti täysin riippuvaisia Venäjästä.
Sodan jälkeen elämä Etelä-Ossetiassa palautui osittain ennalleen. Abhasia sen sijaan tyhjeni georgialaisväestöstä tyystin, vaikka heitä oli väestöstä yli puolet ennen sotaa.
– Perinteisesti abhaasit ja georgialaiset ovat eläneet sovussa. Seka-avioliitotkin olivat yleisiä, Baslandze kertoo, mutta:
– Politiikka sotki kaiken.
Tulitauko solmittiin vuonna 1994, mutta tuloksettomat rauhanneuvottelut ovat yhä kesken. Pakolaisille – ja riippumattomille tarkkailijoille – pitkittyvän konfliktin syyt ovat selvät.
Sen osapuolet ovat vaikutusvaltaansa puolustava Venäjä ja länsimielistynyt Georgia. Abhasiasta on tullut kiistassa Venäjän nukkevaltio: valtaosalla sen väestöstä on Venäjän kansalaisuus, ja Venäjä on Abhasian ainut kauppakumppani.
Georgian hallitus ei 1990-luvun alun sotien jälkeen erottanut humanitaarisia ja poliittisia kysymyksiä toisistaan. Pakolaisten paluuta kotiseudulle pidettiin ainoana vaihtoehtona. Heidän pysyvä asuttamisena Georgiaan olisi kielinyt Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyksien hyväksymisestä.
Niinpä pakolaisille tarjottiin väliaikaista suojaa hylätyissä rakennuksissa – tehtaissa, sairaaloissa ja uimahalleissa. Niiden piti toimia asuntona kuukauden tai korkeintaan vuoden, mutta yli puolet tuolloin sotaa paenneista 250 000 ihmisestä elää niissä edelleen.
Tehtaan asukkaat jakavat yhden suihkun ja pihan huteran huussin.
Asuntoloiden olosuhteet ovat kurjat. Laitakaupungilla sijaitsevassa Zugdidin tehtaassa sähkö katkeilee. Kolmikerroksisen rakennuksen asukkaat jakavat yhden suihkun ja pihan huteran huussin. Kylmää vettä tulee vain muutamaan vesipisteeseen, ja juomavesi kannetaan kaivosta. Pihassa ulvovat hylätyt koirat.
Kodeiksi muutetut huoneet näyttävät rujoon ulkokuoreen nähden kodikkaille. Nato Baslandzen kodin seiniä peittävät tapetit, ikkunoissa roikkuvat pitsiverhot ja seinille on ripustettu valokuvia ja ikoneita. Kodin tuntua ryhdyttiin luomaan, kun toiveet paluusta katosivat.
– Moni menetti sodassa omaisia. Se oli hyvin vaikeaa aikaa, muistelee Baslandze.
– Silloin täällä asumista ei murehdittu. Uskoimme rauhan ja kotiinpaluun koittavan pian.
Baslandze oli tehtaaseen asettuessaan nuori äiti, jonka lapset ovat nyt aikuisia. Pienessä huoneistossa asuu myös kuopus Zaza Gogochia vaimonsa Maija Qardavan ja kahden lapsensa Iraklin, 12, ja Ninon, 14, kanssa. Kolmen tai neljän sukupolven asettuminen saman katon alle on tehtaassa yleistä.
Heti sodan jälkeen pakolaiset saivat hätäapuna peitteitä, huonekaluja, vaatteita ja ruokaa. Se tuli tarpeeseen, sillä sotaa paettiin kiireellä, eikä omaisuutta pakattu mukaan.
Monet ottivat mukaan vain valokuvat. Ne kertovat keskiluokkaisesta elämästä: sunnuntaipäivällisistä ravintoloissa, kesälomamatkoista, kauniista kodista ja verannalta avautuvasta puutarhasta.
Aikuisten keskustellessa lapset pelaavat lautapelejä. He eivät ole koskaan käyneet Abhasiassa, mutta kuulleet siitä, sodasta ja pakolaisuudesta sadat kerrat.
Nuorten aikuistenkin muistot kotiseudultaan ovat hatarat. Muistoja on silti tärkeä vaalia, ja kotiseudusta puhutaan paljon. Vanhempien ihmisten uniin Abhasia puskee yhä.
– Isäni kaatui sodassa. Abhasia kuuluu Georgialle ja on kotini. Aion liittyä armeijaan palvellakseni maatani, sanoo paikalle sattunut naapurin parikymppinen Irakli Shengelia äänessään päättäväisyyttä.
Rajalle on matkaa vain seitsemän kilometriä, ja Abhasia näkyy luoteeseen avautuvista ikkunoista. Se on niin lähellä, että sinne tuntuu pääsevän muutamalla harppauksella. Kymmenvuotiaatkin katselevat sinne suuntaan usein, tietävät siellä olevan jotakin erityistä.
Noin 80 prosenttia pakolaisista elää köyhyydessä, kuudennes äärimmäisessä köyhyydessä. Pitkälti yli puolet on työttöminä.
Vaikka samat ongelmat koskettavat muitakin georgialaisia, pakolaiset ovat erityisen haavoittuvaisessa asemassa. Georgian virallinen työttömyysprosentti on 17, mutta todelliset luvut ovat korkeampia.
Neuvostoliiton romahdettua maat ja asunnot yksityistettiin. Nyt yli puolet georgialaisista elää maataloudesta tai pienistä perheyrityksistä. Ne tuovat ruokaa pöytään, mutta vaikka tulot jäävät olemattomiksi.
Pakolaisilla menee vielä heikommin. Maat jäivät rajan taakse, mutta ilman kiinteää omaisuutta ei saa pientäkään lainaa yrityksen aloittamiseen, eikä hallitus ole luvannut korvata menetettyä omaisuutta mitenkään.
– Kansalaisjärjestöt ovat järjestäneet työllistymiskursseja. Olen käynyt ne kaikki, mutta tuloksetta, puuskahtaa nelikymppinen Lasha Jakhaia.
Miehen perhe elää hallituksen pakolaisille antaman tuen varassa. Se on vain 28 laria eli 14 euroa kuukaudessa, eikä riitä edes ruokaan. Jakhaian perheessä pöytään katetaan useimpina iltoina perunaa ja teetä.
Köyhyyden ohella toimettomuus turhauttaa – omia elinoloja on mahdotonta muuttaa. Tehtaan asukkaista vain muutama on onnistunut löytämään töitä.
– Miehet voivat päästä töihin rakennuksille, mutta naisten työllistyminen on mahdotonta. Tulot jäävät pieniksi, kertoo Zaza Gogochia, joka ajaa taksia.
Hänen päiväpalkkansa on 15 laria eli seitsemisen euroa, mutta sekin auttaa perhettä eteenpäin. Pöytään saadaan hieman parempaa ruokaa ja kotia voidaan kaunistaa.
Tehtaan asukkaat säästävät lastensa yliopisto-opintoihin: peruskoulu on Georgiassa ilmainen ja jatko-opintojen uskotaan olevan portti kirkkaampaan tulevaisuuteen.
Työtön Jakhaia tietää, miten tärkeää on taistella katkeruutta vastaan. Jos ajattelee liikaa mennyttä, elämä valuu hukkaan. Hän täyttää päivänsä puuhastelulla: nikkaroi huonekaluja tai kaavailee uutta ovea tehtaan suulle.
Jakhaian vaimo Tamuna Tsiklauri pitää kodin siistinä, pesee pyykkiä ja valmistaa vaatimattomia aterioita. Kolmen vanha Niko päristää pitkin lattioita kattilan kansi rattina. Särisevä televisio syytää turkkilaisia saippuasarjoja.
Georgian hallitus loi pakolaisstrategiansa vasta vuonna 2007. Sen mukaan pakolaisten kotiinpaluu on yhä ensisijainen tavoite, mutta jo sitä ennen heille tulisi taata inhimilliset elinolot. Strategia on kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukainen – ja paperilla ylväs.
Heti sen luomisen jälkeen, vuonna 2008, Georgia ajautui uuteen sotaan Etelä-Ossetiasta Venäjän kanssa. Georgia perusteli hyökkäystään halulla palauttaa maakunta Georgiaan, Venäjä puolestaan lähti tukemaan aseellisesti Etelä-Ossetian oikeutta itsenäisyyteen. Puhutaankin Venäjän sodasta, joka myös katkaisi Venäjän ja Georgian diplomaattisuhteet.
Sota kesti vain viikon, mutta jätti 30 000 uutta pakolaista Gerogiaan. Uudet pakolaiset ovat myös georgialaisia, mutta heidän paluunsa itsenäiseksi julistautuneeseen Etelä-Ossetiaan on kielletty.
Georgian hallitus käytti pakolaisille varatut resurssit uusien pakolaisten asuttamiseen. Pääkaupunkiin vievän moottoritien varteen kohosi mökkikyliä.
Uusien pakolaisten elinolot ovatkin paremmat kuin sotaa 1990-luvulla paenneiden, mutta ei se silti ongelmattomuutta tarkoita. Pienissä tiloissa asuu suuria perheitä, ja mökkien materiaalit ovat heikkolaatuisia. Home hiipii sisälle, eikä vilukaan pysy loitolla. Massatyöttömyys koskettaa mökkikylääkin.
– On vaikea tottua asumaan täällä. Kaikki on toisin kuin kotona ja pulaa on kaikesta, kertoo Venera Xaduri pakolaiskylässä Shausvebissä Gorin kaupungin kupeessa.
Sota on tuoreessa muistissa, eikä sen aiheuttamien traumojen käsittelyyn saa apua – niin kuin ei ole saatu edellistenkään sotien jälkeen.
1990-luvun pakolaisten on vaikea ymmärtää uusien pakolaisten asettamista etusijalle ja se herättää katkeruuttakin. Georgiassa puhutaankin kahden kerroksen pakolaisista.
Hallitus on luvannut pysyviä ratkaisuja vanhoillekin pakolaisille. Aikeena on rakentaa kokonaan uusia asuntoja tai yksityistää asuntolat. Uusien asuntojen rakentaminen 250 000 ihmiselle käy hitaasti, ja suunnitelmat siirtyvät joka vuosi.
– Yksityistämisen myötä katoaisi häädön uhka ja omistajuus siirtyisi pakolaisille. Elinolot eivät silti parane, muistuttaa Natia Japaridze Norjan pakolaiskomissiosta, yhdestä Georgian pakolaisasian parissa pisimpään työskennelleistä kansainvälisistä järjestöistä.
Kun asunto-ongelmaan saadaan nimellinen ratkaisu, pakolaiset asetetaan samalle viivalle muiden georgialaisten kanssa, mikä tarkoittaa pienestä rahallisesta tuesta luopumista.
Ihmisoikeusjärjestöt muistuttavat, ettei asunto riitä pysyväksi ratkaisuksi, johon tarvitaan myös mahdollisuus työllistyä ja ansaita elantonsa. Kaiken lisäksi uusia asuntoja kaavaillaan syrjäseudulle, jossa työllistymismahdollisuudet olisivat olemattomat.
Zugdidin tehtaassa valkenee aamu. Lammikoiden pinnassa on yön jäljiltä jäätä. Zaza Gogochin tavoin muutama muukin mies on taksikuski. He sullovat autonsa lapsia täyteen viedäkseen heidät työmatkallaan kouluun.
– Me olemme yhtä suurta perhettä. Autamme toisiamme missä voimme, Gogochi kuvaa.
Alkuvuosien hätäavun jälkeen järjestöjen tuki on ollut vähäistä ja hallituksen lupaukset ovat haihtuneet savuna ilmaan, joten pakolaisten tärkeimpinä turvaverkkoina toimivat suku ja naapurit.
Autojen kadottua kylmään aamuun, naiset kokoontuvat kahville. Voi sulaa tuoreen leivän päälle, ja kirkas talviaurinko käy verhojen raosta sisään. Puheensorina työntää ikävän kauas.
Pöydän ääressä istuvilla naisilla on ihmeellinen kyky kohota menetyksen yläpuolelle. He selviävät sinnikkäästi – kaikesta huolimatta. Jostakin he löysivät voimaa todeta jo kauan sitten: Elämä jatkuu, sittenkin.
