Junanviemät

Huonoin puoli Helsingissä on se, ettei täällä asu yhtään perheenjäsentä tai edes sukulaista. Minä olen ensimmäinen junantuoma. Tai toinen, mutta kummitäti asuukin Espoossa. Olen myös sanonut, että en ikinä muuta Helsinkiin. Kun nykyinen aviomies, silloinen tuleva avopuoliso ajoi muuttokuormaani Tampereelta Helsinkiin, töräytin matkalla että ensi kerralla kyllä muutan pohjoiseen päin. Tuleva avopuoliso hieman hiiltyi ja kysyi, että käännytäänkö vielä. Myönnän, ettei se ollut kovin rakentavaa siinä vaiheessa kun ollaan yhteen muuttamassa… Mies oli muuttanut Tampereelta Stadiin työn perässä sillä välin kun olin itse Itä-Afrikassa. Sain itsekin kesätöitä Helsingistä, joten siinä sitä sitten mentiin.

Minä ja siskot Helsingissä kesällä 2014

Useimmat ilmeisesti jättävät kotiseutunsa tyytyväisin mielin ja käyvät siellä jouluna ja juhannuksena, jos silloinkaan. Minä olen asunut nyt 10 vuotta muualla, ja silti yhteys sinne on niin vahva, että unet sijoittuvat vieläkin suurimmaksi osaksi kotiseudun paikkoihin ja ihmisiin. Näin kerrotaan pakolaisten ja ensimmäisen polven maahanmuuttajien uneksivan aina kotimaastaan… Termi junantuoma liittyy tällaiseen pakotettuun lähtöön, nimittäin kun Suomi joutui vuokraamaan Porkkalanniemen Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi viideksikymmeneksi vuodeksi, kutsuttiin sieltä evakkoon lähteneitä Helsingin seudulla junantuomiksi. (Tämän opin Elisabeth Rehnin elämänkerrasta, hänen miehensä oli junantuoma.) Mieheni on kommentoinut, että tekstini on aika polveilevaa ja siksi kannattaisi päättää etukäteen mitä haluaa sanoa. Junien lisäksi haluan kertoa vähän isovanhemmista!

Minun metsämansikkapaikka Savossa, 2014

Tunnen omat isovanhempani hyvin, koska olen viettänyt heidän kanssaan niin paljon aikaa lapsena. Äidinäiti tuli meille kotiin auttamaan ”huushollaamisessa” ja isänäiti ja –isä löytyivät naapurista kun juoksi ovesta ulos, yli takapihan nurmikon ja läpi pienen metsähaan, polkua pitkin. Isänisä opetti meille pieninä, että nyt ruvetaan kulkemaan tästä oikoreittiä ja metsään tulee polku. Aivan kuusen viereltä ja juurakon yli, isojen kivien välistä ja läpi vähän pehmeämmän ja mustamultaisen kohdan, siinä on lähde lähellä maan pintaa.  Nykyisin metsähaassa asustelee eläkeläisruuna ja pitää ylittää, tai alittaa, pari sähkölankaa polun alussa ja lopussa.

Muistan myös isomummuni Hilman, joka oli syntynyt vuonna 1900. Pitkä harmaa letti, rehevä nainen. Häntä teititeltiin perheen sisällä, osasinkohan minäkin pienenä sen? Kun synnyin, asuimme neljä sukupolvea saman katon alla. Sitä kesti kuitenkin vain rajatun ajan, kunnes isovanhemmille rakennettiin oma talo ja isomummu ehti asua heidän kanssaan ennen siirtymistään vanhainkotiin. Hän eli 92-vuotiaaksi ja mekin ehdimme elää samassa talossa, neljä sukupolvea saman katon alla. Ei ole ollut yksinäistä vanhuksilla eikä vauvaperheellä. On ollut apukäsiä lasten hoidossa ja niitä on varmasti tarvittu kun mummuni on saanut kaksoset 60-luvulla. Silloin oli myös palkattu tarvittaessa apulaisia.

Myöskään ukkini eivät ole kartelleet lapsenlapsia. Toinen otti aina syliin ja luki kirjoja, Pupu Tupunaa ainakin. Toisen ukin silmiin syttyi aina lämmin valo, kun astuimme pirttiin. ”Sieltähän ne kiletit tulloo!” Myös kupeloiksi meitä kutsuttiin. Hän jaksoi kertoa vitsikkäitä juttuja ja laulellakin välillä, vaikka oli varmasti väsynytkin koska teki paljon maatalous- ja rakennustöitä. Minun isovanhempani ovat olleet itse lapsia sota-aikana eli he ovat olleet vetreitä viisikymppisiä isovanhemmiksi tultuaan. Omat vanhempani ovat alle kuusikymppisiä. Anoppi on yhä työssäkäyvä ja appi hieman yli kuusikymppinen, eli myös meidän ”Pepellä” on vielä hyväkuntoiset isovanhemmat.

Juna vei meidät Pepen isoisovanhempia tapamaan hänen ollessaan hieman alle kaksi kuukautta. Matkustimme reilun viisi tuntia suuntaansa. Menomatkalla perhehytissä, tullessa työskentelyhytissä. Matkat olivat kuin unta, tai sitä ne vauvalle nimenomaan olivat!

-Pepe nukkui junamatkat turvakaukalossa päiväunia paremmin kuin missään koskaan.

-Imettämään pystyi heti kun vauva heräsi, eikä tarvinnut ruveta etsimään levikettä tai huoltoasemaa.

-Molemmat vanhemmat olivat käytettävissä, kun kenenkään ei tarvinnut ajaa.

-Myös sylittely onnistui matkan aikana, kun junassa ei tarvitse olla turvavöissä.

-Vaippaa ei onneksi tarvinnut vaihtaa kuin kerran ja sekin sujui hytissä, vaikka vessasta olisi löytynyt hoitotasokin.

Meillä oli hyviä eväitä, minulla kirja, miehellä läppäri ja kävimme myös kahvilla ravintolavaunussa.

Järjestimme isoisovanhemmille, kahdelle mummulle ja yhdelle ukille, nimiäiskahvit, koska he eivät jaksaisi matkustaa ristiäisiin Helsinkiin. Nimeä arvattiin lapuilla olevista kirjaimista, toinen nimi oli helppo, ensimmäisen tiesi lopulta isoukki. Pepe on vauvan lempinimi blogia ja somea varten. Isoisoäiti päivitteli sitä, kuinka jännää on kun miehetkin nykyään hoitavat lapsia. Toinen hieman epäili kantoliinan käyttöä, ”Varo vaan kun tottuu tuohon niin saat olla koko ajan kanniskella”. Hän ei ollut myöskään uskonut, että matkustaisimme niin pienen vauvan kanssa noin pitkää matkaa.

Toivoisin, että meidän lapsemme viettäisi tarpeeksi aikaa isovanhempiensa kanssa, jotta heidän välilleen tulisi oikea, elävä ihmissuhde eivätkä tapaamiset olisi kohteliaisuuskäyntejä velvollisuudesta. Maisemanvaihto piristi minua valtavasti. Niitä on tulossa toukokuun aikana lisäksi Lappeenrantaan sekä Suvisaareen! Nautitaan valosta, kevään kukista ja linnunlaulusta!