Itsetuhoisten nuorten tulkki

Psykologi ja psykoterapeutti Katja Myllyviidan vastaanotolla on vuosia käynyt itseään viilteleviä nuoria. Nyt hän kirjoitti aiheesta kirjan.

Ei, ei enää toista kertaa. Kirjan kirjoittaminen työn ohella tarkoittaa pitkiä päiviä ja typistettyjä viikonloppuja. Tästä huolimatta psykologi ja psykoterapeutti Katja Myllyviita, 42, oli melko helposti suostuteltavissa, kun häntä kysyttiin mukaan uuteen kirjaprojektiin.

Mutta oli aihekin tärkeä: nuorten viiltely.

Isoin urakka on nyt takana, edessä enää viimeiset kirjoitusviikot. Kirjan Vapaaksi viiltelystä on tarkoitus ilmestyä elokuussa.

Myllyviita ei vanno, että tämä teos jäisi viimeiseksi, sillä projekti on ollut hyvin mielenkiintoinen. Hän siemailee isoa mukillista maitokahvia myöhään iltapäivällä eikä vaikuta yhtään väsyneeltä.

Uuden kirjan teema kertoo tyystin toisenlaisista ongelmista kuin hänen edellinen kirjansa Peace – selviytymisopas nuorten vanhemmille (Duodecim, 2012).

Kuvasarjassa viiltelyyn käytettyjä välineitä

Viiltely on aiheena rankka myös kirjoittajalleen, vaikka aihe onkin tuttu. Hänen vastaanotollaan on jo vuosia käynyt itseään viilteleviä nuoria.

Suomessa aihepiiriä on tutkittu vain vähän, ja nuorten kanssa töitä tekevillä on selvä tarve saada lisää tietoa.

– Yhdysvalloissa aihetta on tutkittu paljon, ja siellä siitä on runsaasti myös kirjallisuutta. Meillä sen sijaan hoitohenkilöstö on epätietoinen siitä, kuinka viilteleviin potilaisiin pitäisi suhtautua ja miten heitä pitäisi hoitaa.

Myllyviita ymmärtää hyvin vaikkapa ensiavussa työssä olevien hoitajien turhautumisen, kun itseään viiltelevät tulevat paikattavaksi kerta toisensa jälkeen. Eivätkä yhtään vähemmällä pääse vanhemmat, jotka saavat tietää lapsensa perin oudosta ja vahingollisesta käytöksestä – kun jo ”tavallinenkin” murrosikä koettelee vanhempien hermoja.

Joustoja muttei kaveriksi asti

Katja Myllyviita on huomannut työssään, miten vanhemmat väsyvät murrosikäisensä kanssa. Jo pelkkä perusarki on viedä voimat äärimmilleen, kun nuori etsii rajojaan ja kapinoi milloin kotiintuloaikoja, milloin vaikkapa koulutehtäviä vastaan. Tiukan työpäivän jälkeen ei millään jaksaisi alkaa vääntää samaa asiaa sadatta kertaa.

Monelle vanhemmalle tulee yllätyksenä jälkeläisen nopea muutos suloisesta äidinmussukasta rääväsuiseksi teiniksi, joka paiskoo ovia ja haukkuu mitään ymmärtämättömäksi vajaaälyiseksi.

Arjen ilmapiiri kiristyy, eikä sitä ainakaan helpota vanhempien huomio nopeasta ajankulumisesta. Myllyviita huomauttaa, että lapsi muuttuu nopeammin kuin aikuinen, ja aikuinen peilaa siihen oman vanhenemisensa vauhtia.

– Se on rankka paikka maailmassa, jossa ei saisi vanhentua lainkaan.

Äiti ja isä ovat myös aivan uudenlaisissa tilanteissa, kun oma reilusti alaikäinen lapsi kiristää sanomalla, että jos hän ei saa kotoa muutamaa olutta mukaansa kaverin bileisiin, hän hankkii väkevämpää juotavaa muuta kautta.

Kuinka paljon äitiä tai isää lohduttaa tuolla hetkellä tieto siitä, että kapinointi kuuluu nuoruuteen? Tai että mitä tiukemmin nuori testaa rajoja, sitä enemmän hän niitä tarvitsee?

Myllyviita, nuoren pojan äiti, tietää, millaisia paradokseja vanhemman rooli on täynnä: olisi osattava joustaa mutta samalla pidettävä kiinni rajoista, ymmärrettävä, muttei kuitenkaan kaveruuteen asti.

Uusien sukupolvien ilmiö

Katja Myllyviidasta piti alun perin tulla opettaja. Hän opiskeli Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa uskontotieteitä, filosofiaa ja psykologiaa sekä suunnitteli alkavansa opettaa nuorille elämänkatsomustietoa. Psykologian sivuaineopinnot olivat kuitenkin niin mielenkiintoisia, että tulevaisuuden suunnitelmat menivät uusiksi.

Työelämässä hän on tehnyt töitä päihdenuorten kanssa, vastaanottanut kriisipuheluja ja toiminut ammatinvalintapsykologina. Nykyään hän toimii Hyvinkäällä nuorisopsykiatrian kliinisenä psykologina.

Myllyviita muistaa yhä oman hämmennyksensä, kun sai vuosia sitten vastaanotolleen ensimmäiset syvillä haavoilla olleet nuoret. Heidän käytöksensä tuntui poikkeuksellisesta myös sikäli, ettei kukaan hänen omassa nuoruudessaan viillellyt – tai ainakaan siitä ei tiedetty. Hän arveleekin, että viiltely on ilmiönä sukupolvikysymys.

Myllyviita puhuu nimenomaan ilmiöstä, sillä mikään äärimmäisen marginaalinen ongelma itseään viiltelevät nuoret eivät nykyään ole. He ovat tuttuja paitsi ensiavussa, myös vaikkapa kouluterveydenhuollossa.

Arviot viiltelyn määrästä vaihtelevat paljon. Myllyviita on päätynyt siihen, että 11,5 prosenttia 13–18-vuotiaista suomalaisista viiltelee itseään jossakin elämänvaiheessa. Viiltely alkaa keskimäärin 14–16-vuotiaana, mutta nuorimmat ovat 11-vuotiaita, vanhimmat työssä käyviä aikuisia.

Kansainvälisissä tutkimuksissa viiltelyn ja itsetuhoisen käyttäytymisen esiintyvyysarviot vaihtelevat niinkin paljon kuin 4–18 prosentin välillä. Viiltelyn esiintyvyyttä on vaikea arvioida, koska viiltelijät eivät yleensä kerro viiltelystään. Osa viiltelijöistä hakeutuu psykiatrisen hoidon piiriin esimerkiksi masennuksen tai ahdistuksen vuoksi, mutta saattaa olla, etteivät he kerro hoitohenkilökunnalle viiltelystään.

Viiltelyä on kaikissa kulttuureissa ja yhteiskuntaluokissa. Yleisesti on arvioitu sen olevan yleisempää tytöillä kuin pojilla, mutta Suomessa on huomattu, että ero on kuroutumassa umpeen.

Jos nuori ei hoida haavojaan, ne tulehtuvat. Osa jättää ne tahallaan hoitamatta osana itserankaisua. Myllyviidan tiedossa ei ole, että viillot olisivat vuotaneet niin paljon verta, että ne olisivat olleet vaaraksi.

Viiltelyllä on monta puolta. Osa nuorista vain kokeilee yhdessä kaverinsa kanssa, miltä se oikein tuntuu ja osa huomaa jäävänsä koukkuun. Osalle viiltely on keino selvitä hengissä seuraavaan päivään.

Viiltely on keino rauhoittua ja selvitä sietämättömistä tunteista. Kun omia tunteita on vaikea kohdata, tilannetta helpottavat vartaloon vedetyt haavat. Joku toinen voisi vastaavassa tilanteessa juoda päänsä täyteen.

Viiltely on keino rauhoittua ja selvitä sietämättömistä tunteista.

– Taustalla on pelko. Ollaan valmiita tekemään mitä tahansa, kunhan ei tarvitse tuntea omia tunteita. Viiltelevillä nuorilla on siis voimakkaita tunteita omia tunteita kohtaan.

Osa näistä nuorista puolestaan on kadottanut kokonaan yhteyden omiin tunteisiinsa ja tuntee olevansa kosketuksissa itseensä vain vahingoittamalla itseään.

Viiltelijöissä on myös niitä, jotka pitävät viiltämisen salassa ja hallinnassa aikuisuuteen asti. Aivan normaalisti töissä käyvät ihmiset voivat viiltää itseään kerran tai kaksi kuukaudessa.

Hoitoon tullessaan nuori itsekin on yleensä ymmällään, mitä hänelle oikein on tapahtumassa. Hän ei useinkaan käsitä, miksi hän vahingoittaa itseään. Yleensä viiltelyyn liittyy voimakas häpeän tunne, eikä siitä ole helppo kertoa kenellekään.

Sama hoito ei toimi kaikille

Katja Myllyviita on seurannut huolissaan julkisen sektorin tehostamisvaatimuksia ja supistuksia. Miten pitkiä hoitojaksoja vaativia potilaita pitäisi auttaa? Onko enää edes mahdollista, että kullekin hoitoon tulevalle voitaisiin valita sopivin hoitomenetelmä? Ettei henkilöstön tarvitsisi miettiä, mitä menetelmää missäkin sairaanhoitopiirissä voidaan käyttää tai kuinka nopeasti potilaat pitäisi saada siirrettyä pois hoidettavien kirjoilta.

Myllyviidalla ei ole tarjota nuorten kanssa tekemisissä oleville yhtä ja ainoaa tapaa, jolla viiltelijöitä tulisi lähestyä ja hoitaa. Hoidot suunnitellaan – tai ainakin ne pitäisi suunnitella – tapauskohtaisesti.

Yksi asia kannattaa kuitenkin muistaa: nuorta ei ole syytä painostaa lopettamaan viiltelyä heti, vaikka se tuntuukin kaikkein luontevimmalta. Rankka painostus voi nimittäin ajaa potilaan entistä itsetuhoisemmaksi.

Hoidossa tarmokkuus pitäisi kohdistaa siihen, että nuorelle opetetaan uusia keinoja hallita ja selättää viiltelyn taustalla olevia asioita, kuten ahdistusta tai masennusta.

Itsensä vahingoittajien tutkimuksissa on huomattu, että heitä yhdistää jonkinlainen trauma. Tuo trauma voi olla vaikka koulukiusaaminen.

Myllyviidan potilailla on ollut myös vaikeita kokemuksia esimerkiksi uudelleen sijoittamisesta tai vanhempien välisestä huoltajuuskiistasta.

Jos vanhemmat huomaavat lapsessaan epämääräisiä haavoja, niiden syy pitää selvittää nuoren kanssa viipymättä. On tärkeää päästä puuttumaan viiltelyyn mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, sillä hoito on sitä monimutkaisempaa ja vie sitä enemmän aikaa, mitä pidempään nuori on itseään vahingoittanut.

Myllyviita kehottaa vanhempia olemaan mukana nuorensa hoidossa, sillä siten saadaan yleensä parhaat tulokset.

Hyvä uraäiti

Katja Myllyviidan oma poika on esiteini, 12-vuotias. Pystytkö vapaa-aikana oman lapsesi seurassa unohtamaan muiden nuorten ja heidän vanhempiensa ongelmat?

Myllyviita pohtii, että sitten uran alkuaikojen hän on oppinut vapaa-aikanaan päästämään työasioista irti. Mutta silloin tällöin jokin työasia ratkeaa kuin itsestään esimerkiksi juoksulenkin aikana, eikä hän pane sitä ollenkaan pahakseen.

– Ensimmäisiltä työvuosilta mieleeni on jäänyt itsetuhoinen potilas. Saatoin viikonlopullakin miettiä, kestäisikö hän seuraavaan viikkoon, näkisinkö häntä enää koskaan vastaanotollani.

Onneksi oman pojan kanssa ei ole tullut tiukkoja teini-iän kahakoita, jotka muistuttaisivat työasioista. Ainakaan toistaiseksi. Eikä niitä kaikille tulekaan, joten on turha pelotella leikki- tai alakouluikäisten lasten vanhempia etukäteen.

Myllyviitakin voi siis huoletta kehua poikaansa varsinaiseksi unelmatapaukseksi.

– Hän sanoi minulle vähän aikaa sitten, että onneksi sinä olet uraäiti etkä mikään pullantuoksuinen äiti. Se oli hänen empaattinen keinonsa kannustaa minua kirjan kirjoittamisessa.

Poika lämmittää sujuvasti välipalansa, kun äiti istuu tietokoneensa äärellä. Perheen ja työn yhteensovittamista ovat auttaneet myös osa-aikatyö sekä ne muutamat viikot, jolloin Myllyviita keskittyi pelkästään kirjoittamiseen.

Murrosikä on vanhemmille rankka paikka maailmassa, jossa ei saisi vanhentua lainkaan.

Työssäsi tapaat usein myös vanhempia. Mitä sanot, jos he kysyvät, millaisia hyvät äidit ja isät ovat?

– Kenellekään vanhemmalle ei voi sanoa, että juuri tällainen sinun pitää olla. Jokaisen on itse löydettävä vanhemmuus, joka sopii juuri hänelle ja hänen perheelleen.

– Suureksi avuksi vanhemmuudessa kuten elämässä yleensäkin on, jos pystyy elämään omien arvojensa mukaista elämää.

Kuka?

Katja Myllyviita

Valmistui psykologiksi 1998 Helsingin yliopistosta ja ylemmän erityistason kognitiiviseksi psykoterapeutiksi 2011.

On työskennellyt Hyvinkään sairaanhoitoalueen nuorisopsykiatrian kliinisenä psykologina vuodesta 2006. Toimii myös yksityisenä psykoterapeuttina.

Perhe: 12-vuotias poika.

Harrastukset: Astangajooga, kävely, uimahallikeikat pojan kanssa sekä kotimainen kaunokirjallisuus, jos aikaa jää.

Motto Mahatma Gandhin sanoin: ”Sinun täytyy olla se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa tapahtuvan.”

Vihjeitä teinin vanhemmalle

Olipa puhe sitten viiltelevistä nuorista tai tavallisemmin keinoin kapinoivien teinien vanhemmista, psykologi Katja Myllyviita palaa yhä uudestaan puhumaan tunteiden säätelystä ja läsnäolosta.

Tunteiden säätelyä on paitsi niiden tunnistaminen, myös hyväksyminen. Oma raivokin pitää hyväksyä, sillä jokaisen hihat palavat joskus.

– Mitä sitten? Myllyviita kysyy.

Kun tilanne vähän rauhoittuu, omaa käytöstä voi selittää ja pyytää anteeksi.

– Lapselle on tavattomasti hyötyä siitä, että vanhempi on sinut omien tunteidensa kanssa. Lapsi oppii vanhemmiltaan tunteiden säätelytaidot. Jos vanhempi kavahtaa jotakin tunnetta, lapsi oppii, ettei tuota tunnetta saa olla.

On siis ihan ok, että lapset näkevät aikuisen vihastuvan. Anteeksipyynnön jälkeen he oppivat näkemään, että viha menee ohi ja että äidin ja isän rakkaus kestää eikä lopu ikinä.

Sitä mukaa kuin omia raivonpuuskia alkaa ymmärtää, niitä voi alkaa myös kouluttaa. Fiksu vanhempi marssii välillä vaikka vessaan ja odottaa siellä, kunnes saa naamansa peruslukemille.

– Arkisissa tilanteissa on hyvä unohtaa hetkeksi oman lapsen kiukuttelu. Sen sijaan voisi muistella, millainen itse oli teininä. Millaista käytöstä toivoi omilta vanhemmiltaan?

Läsnäolon taitoa voi harjoitella alkuun vaikka pysäyttämällä arjen kiireen tietoisesti muutaman kerran päivässä ja keskittymällä juuri senhetkiseen asiaan. Silloin ei ajattele, mitä on seuraavaksi vuorossa.

Läsnäolo voi tarkoittaa myös sitä, että vanhempi juo teinin kanssa kaikessa rauhassa kupillisen iltateetä ja kuuntelee aidosti, mitä hän sanoo.

– Hosuminen tarttuu, mutta niin myös läsnä oleva rauhallisuus.