Huostaanoton jälkeen

Tarja Hiltunen on haastatellut tulevaa väitöskirjaansa varten äitejä, joiden lapset on otettu huostaan. Yleisimpiä äitien itsensä ilmoittamia huostaanoton syitä ovat päihdeongelmat, perheväkivalta tai lasten oireilu. Hiltunen löysi taustalta kuitenkin paljon muutakin.

– Ihmisillä on niin hirvittäviä kokemuksia, etten tiedä, miten olisin itse kestänyt. Traumaattisia kokemuksia on jo lapsuudesta: raiskauksia ja väkivaltaa, jotka kaikki ovat jääneet käsittelemättä. Ne eivät ole hyviä lähtökohtia äitiydelle.

Hiltusen haastattelemille äideille huostaanotto tuli täytenä yllätyksenä.

– He ovat olleet niin myrskyn keskellä, etteivät ole tajunneet, mitä tapahtuu.

Huostaanotto laittoi äidit selkä seinää vasten, pakotti katsomaan peiliin. Sen jälkeen monesta heistä tuntui kuin epäonnistuneen ja huonon ihmisen leima olisi isketty otsaan. Heistä tuntui, että kaikki kadulla kulkijatkin näkisivät sen. Häpeä oli valtava. Huostaanottoa oli vaikea hyväksyä. Osa hyväksyi se hetken sulateltuaan, osalle nousi raivo systeemiä kohtaan.

– Viha voi myös voimaannuttaa taistelemaan lapset takaisin. Siitä voi alkaa toipuminen ja eheytyminen. Toiset taas jäävät katkeruuden kierteeseen.

Katkeruutta herätti se, etteivät äidit enää saaneet toteuttaa äitiyttään niin kuin olisivat halunneet. Toiset ikävöivät lapsiaan niin, etteivät voineet edes katsella heidän kuviaan. Heistä oli tullut äitejä vain paperilla. Lapsille heistä tuli ”kaveri”, jota pyydetään hiekkalaatikolle leikkimään.

On lapsenkin etu, ettei vanhempaa unohdeta huostaanoton jälkeen.

Hiltunen on joutunut tutkimuksessaan pohtimaan, voiko äitiyden menettää, jos sitä ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan.

– Äiti saattaa väittää olevansa ”hyvä äiti”, vaikka laiminlyö lapsiaan rankasti. Jos on riittävän hyvä äiti, tunnistaa, missä on huono ja missä hyvä.

Hiltusen haastattelemat naiset ovat voimaantuneet, ja osa on jo saanut lapset takaisin.

– Joitakin äideistä ei edes tunnista entisekseen, niin kovasti he ovat muuttuneet edukseen.

Voimaantumisessa ovat äitien mielestä auttaneet ensi- ja turvakodit sekä järjestöjen tarjoamat vertaistukiryhmät. Ratkaisevaa monen kohdalla on kuitenkin ollut pitkäkestoinen terapia, jonka avulla traumat on selvitetty, ja nupullaan ollut äitiys on päässyt kukoistamaan.

– Heille on tullut vastuullisuutta ja terveempiä ajatuksia vanhemmuudesta. He ovat alkaneet ajatella, miltä lapsesta on mahtanut tuntua, esimerkiksi joutuessaan vieraaseen perheeseen.

Sininauhaliitossa työskentelevä Hiltunen ei ole tyytyväinen äitien yhteiskunnalta saamaan apuun ennen huostaanottoa eikä sen jälkeen. Hoitopaikkoja äitiyteen tukea tarvitseville ei ole.

– Apu koostuu pienistä palasista. Meiltä puuttuu järjestelmä, joka tukisi äidiksi kehittymistä ja voisi ennaltaehkäistä huostaanoton. Moni tarvitsee pitkäkestoista terapiaa selvitäkseen. Tutkimukseni äitien yhteinen kokemus oli, ettei heidän jaksamisensa tai hyvinvointinsa kiinnosta ketään.

Hiltusen mielestä huostaanoton kohtaavat äidit tarvitsisivat erityisesti tukihenkilön, joka olisi neutraali asiantuntija. Huostaanottotilanne koettiin epäoikeudenmukaiseksi, koska äiti saattoi olla yksin vastassaan kuusi viranomaista. Huostaanoton purkuun ei äitien mukaan juuri kannustettu tai annettu tukea.

– Äidit kokivat, että heidän pitää näyttää olevansa tavallista parempia äitejä saadakseen lapset takaisin.

Hiltusen mukaan on lapsenkin etu, ettei vanhempaa unohdeta huostaanoton jälkeen.

– Lapsella on kuitenkin sijaisperheessä huoli äidistään. Hänen on paljon helpompi asettua, kun tietää, että äidistäkin pidetään huolta.

Millaista tukea sijoitetun äidille?

Mareena Heinosen perheessä huostaanottoon päädyttiin viisi vuotta sitten, kun silloin 11-vuotiaan tyttären tilanteeseen ei muuten apua löytynyt.

– Tilanne venyi ja kriisiytyi. Kun psykiatrisesta osastojaksostakaan ei ollut apua, päädyttiin tyttären sijoittamiseen sijaisperheeseen. Meidän tarinamme ei vastaa ihmisten ennakkokäsityksiä, mutta harvan perheen tarina vastaa. Koin jääväni yksin. Kukaan ei tuntunut osaavan auttaa tai neuvoa kuinka toimia.

Heinonen löysi lopulta avun Sukupuu ry:stä, joka on jyväskyläläisten vanhempien ja omaisten perustama yhdistys. Siellä hän sai tavata saman kokeneita ja pystyi keskustelemaan avoimesti kokemuksistaan, mikä vähensi häpeää. Yhdistykseltä sai myös tietoa ja käytännön neuvoja huostaanoton eri vaiheissa.

– Ei ole itsestään selvää, että viranomaisilta saa tarvitsemansa tiedon. Toisaalta varsinkin kriisivaiheessa tieto menee helposti ohi tai sitä ei ymmärrä.

Eniten auttoi se, että tilanteen hyväksyi.

– Se ei tarkoita sitä, että lopettaisi lapsen edun puolesta taistelemisen, vaan sen hyväksymistä, että näin on tapahtunut meille, meidän perheelle.

Lastensuojelulaki (76§) mainitsee, että myös sijoitetun lapsen vanhempia on tuettava. Yksi tukimuoto on järjestöjen ylläpitämä vertaisryhmä. Heinosesta vertaisryhmä oli hyvä kokemus. Hänestä ryhmään tulevan vanhemman pitäisi kuitenkin olla jo jonkin verran sinut tilanteen kanssa.

– Tukea pitäisi löytyä myös akuuttivaiheessa, silloin kun tarve on suurin. Entä kuka auttaa, jos yhteistyö sosiaalitoimen kanssa ei toimi? Ja kuka tukee niitä vanhempia, joilla ei ole päihdeongelmaa tai jotka eivät ole vankilassa? Jokainen perhe on erilainen, joten pitäisi olla myös erilaisia tukimuotoja.

Vuonna 2006 alkanut Suomen Kasvatus- ja perheneuvontaliiton koordinoima Voikukkia-hanke kouluttaa vertaisryhmien ohjaajia ja vertaisohjaajia. Vertaisista pyritään kouluttamaan myös tukihenkilöitä, niin sanottuja kokemusasiantuntijoita, jotka voisivat auttaa huostaanotettujen vanhempia jo ennen vertaisryhmään menemistä.

Heinosen perheessä eletään jännittäviä aikoja. Tytär on palaamassa kotiin kesäksi. Mareena kouluttautui Voikukkia-vertaisohjaajaksi viime syksynä.

Mareena Heinonen ei kuulu Tarja Hiltusen väitöskirjatutkimuksen haastateltaviin.