Hyppää sisältöön

Heikki Hiilamo joutui Tukholman lentokentällä hylkäämään toisen poikansa ja lähtemään toisen kanssa kohti Afrikkaa

”Seisoimme kolmisin unelmakuvassa sen kyltin edessä, jossa lukee Uhuru Peak, Tanzania, 5 895 M”, kirjoittaa kolumnissaan Heikki Hiilamo. Hän on viiden lapsen isä ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori. 
Julkaistu
Teksti Heikki Hiilamo
Kuvat Mara Leppä
Heikki Hiilamo joutui Tukholman lentokentällä hylkäämään toisen poikansa ja lähtemään toisen kanssa kohti Afrikkaa

Joulupäivän aamuna klo 8 minulta meinasi päästä itku Tukholman lentokentällä. Jouduin hylkäämään toisen poikani ja lähtemään toisen kanssa kohti Afrikkaa.

Muutamia vuosia aiemmin poika oli ehdottanut pikkuveljelleen rippilahjaksi vaellusta Kilimanjaro-vuorelle. Pikkuveli pääsikin ripille, mutta koronan vuoksi ajatus hautautui. Viime syksynä korona näytti hiipuvan, ja aloimme jälleen haaveilla vaellusmatkasta.
Uskoa tulevaisuuteen antoi se, että olin pienistä kommelluksista huolimatta selviytynyt hyvin syksyn työmatkoista ulkomailla.

Löysin mielestäni edulliset lennot Kenian Nairobiin, mistä suunnittelimme siirtymistä bussilla Tansaniaan eli toiselle puolelle Kilimanjaroa. Sitten ilmestyi uusi virusvariantti. Seurasimme huolestuneina, miten omikron levisi Euroopassa kulovalkean tavoin. Päätimme silti varoitteluista huolimatta lähteä matkaan. Nyt tai ei koskaan! Viikkojen ajan täytimme viisumihakemuksia ja terveysselvityksiä, hankimme varusteita ja selvitimme koronatestejä.

Lyhyen ja levottoman yön jälkeen lensimme jouluaamuna Tukholmaan, mistä matka jatkuisi Dohan kautta Nairobiin. Portilla meiltä kysyttiin yllättäen viisumia Keniaan. Löysin sen kaikeksi onneksi sähköpostista itselleni mutta vain toiselle pojalle. Toisen viisumi ei ollut vielä saapunut, eikä hän kaikista suostutteluistamme huolimatta päässyt lennolle. Vaihtoehtona oli, että kaikkien reissu loppuisi Tukholmaan tai että toinen poika ja minä lentäisimme Nairobiin ja toinen poika yrittäisi saada uuden lennon suoraan Tansaniaan. Epätietoisena ja raskain sydämin valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon.

Suureksi onneksi poika pääsikin lentämään suoraan Kilimanjaron eteläpuolelle, ja olimme retkemme lähtöpaikassa melkein samaan aikaan. Vielä suuremmaksi yllätykseksi pääsimme viikon vaelluksen jälkeen vuoren huipulle. Seisoimme kolmisin unelmakuvassa sen kyltin edessä, jossa lukee Uhuru peak, Tanzania, 5 895 M.

”Kaikesta epävarmuudesta huolimatta tilaisuuden tullessa kannattaa tarttua hetkeen.”

Heti palattuamme hotelliin julkaisin Facebookissa kuvan ja tekstin: ”Viime vuonna oli sen verran paljon ylämäkeä, että päätimme poikien kanssa aloittaa tämän vuoden mahdollisimman korkealta. Hyvää vuotta 2022!” Ehdin iloita päivityksestä kaksi minuuttia. Sitten poika kertoi saaneensa koronapikatestistä kaksi viivaa. Poistin postaukseni heti. Vain muutama ihminen oli ehtinyt tykätä siitä.

Molemmilla pojilla oli ollut heikko olo paluumatkalla, mutta ajattelimme sen johtuvan vuoristotaudista. Pian olimme kaikki sänkypotilaita pienessä syrjäisessä hotellissa vuoren alarinteellä. Toivuimme onneksi melko lievillä oireilla ja erinäisten kommellusten jälkeen pääsimme takaisin Suomeen.

Elämän yleinen epävarmuus ei ole sitten viime vuoden vähentynyt, pikemminkin lisääntynyt – eikä vähiten Ukrainan sodan vuoksi. Meillä yksittäisillä ihmisillä onni ja epäonni vaihtelevat lähes täysin ennustamattomasti. Vaellusreissu osoitti kuitenkin, että kaikesta epävarmuudesta huolimatta tilaisuuden tullessa kannattaa tarttua hetkeen. Huippukuvaa en koskaan julkaissut uudelleen, mutta omassa mielessäni se säilyy upeana muistona.

Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.