Anni Kytömäki: Luovaa kaunokirjoittamista
Kun koulussa alettiin harjoitella kirjainten piirtämistä, pidin touhusta heti. Edustin viimeisiä ikäluokkia, joille opetettiin arkkitehti Toivo Salervon (1888–1977) suunnittelemat koukeroiset kaunokirjaimet. Ne oli otettu käyttöön Suomessa vuonna 1931.
Vuosisadan puolivälissä kirjaimia oli hiukan yksinkertaistettu, mutta idea säilyi ennallaan: tavoitteena oli opettaa lapset kirjoittamaan sidosteisesti eli siten, ettei kynää tarvitsisi nostaa paperilta kesken sanan.
Vuosien mittaan kirjaimista on edelleen poistettu silmukoita ja kaarteita.
Kaunokirjoituksen sijaan onkin ryhdytty puhumaan käsialakirjoituksesta. Yhä vahvemmin tunnutaan mieltävän, että sidosteinen käsinkirjoitus on kaunis mutta turha jäänne. Maailmahan pursuaa näppäimistöjä.
Omalla kirjoittajantaipaleellani kaunokirjoitus on edustanut nopeimpia ja käytännöllisimpiä kirjoitustapoja. 14-vuotiaaksi asti kirjoitin ainoastaan kaunoa. Tekstausta ei edes opetettu koulussa.
Parhaimmillaan kaunokirjoitus aiheutti lähes hypnoottisen tunteen. Kun nuorena laadin fiktiivisiä kertomuksia, kaunokirjoitus edisti keskittymistä. Sanat suoltuivat paperille lyhyinä tai pitkinä pötköinä, kynä rahisi, juoni kulkeutui aivoista suoraan silmien eteen. Vain t:n viivat, ä:n pisteet ja vastaavat piti palata lisäämään, sitten sai taas kiitää eteenpäin. Kirjoittaminen oli osa luomistyötä, ei välikappale: koukeroiden kautta punouduin osaksi tarinaa.
Eräänä päivänä yläasteella havahduin siihen, että ”kaikki muut” ovat vaivihkaa opetelleet tekstaamaan. Se oli musertavaa. Yhdessä hetkessä käsialani alkoi silmukoineen näyttää lapselliselta ja nössöltä.
Astuin teini-iän ansaan ja päätin tehdä kuten muut. Opettelin kiireesti tekstaamaan. Kirjoittaminen hidastui, koska ilman koukeroita kirjaimia on vaikea sitoa toisiinsa. Käsialani rapautui, sillä nopea piti kuitenkin yrittää olla. Vauhti lisääntyi selvyyden kustannuksella.
Käsin kirjoittamisesta on alettu kantaa huolta nyt, kun taito on hiipumassa. Vaikka sormet tanssivat näppäimistöllä vinhasti ja tietokoneella tekstiä voi muokata rajattomasti, ei kyse ole silkasta edistyksestä.
Monet tuttavani kertovat pyrkivänsä kirjoittamaan jälleen enemmän käsin, harjoittelun fyysisistä tuskista huolimatta. Käsin kirjoittaminen koetaan käsitöiden tapaiseksi aivostimulaatioksi ja vastalauseeksi virtuaaliympäristöön horjahtaneelle nykyajalle. Olen pitkästä aikaa saanut käsin kirjoitettuja kirjeitä. Niihin vastaaminen on herättänyt muistoja, opettanut kiteyttämään ja suhtautumaan virheisiin rennommin: mitä väliä parilla yliviivauksella.
Käsin kirjoittamisen edut ovat huikeat. Tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että opiskelijat muistivat asiat jälkeenpäin paremmin, kun he kirjoittivat luentomuistiinpanot käsin. Lapset oppivat nopeammin lukemaan, kun he opettelivat kirjoittamaan käsin. Lapset myös käyttivät enemmän sanoja käsin kirjoittaessaan kuin näppäillessään. Lisäksi he ilmaisivat runsaammin ajatuksia.
Ensi syksynä kaunokirjoitus poistetaan Suomen peruskoulujen opetusohjelmasta. Syiksi mainitaan, että opettaminen vie liikaa aikaa, eikä moni käytä kaunoa enää myöhemmin elämässään.
Käsin kirjoittamisesta ei sentään kokonaan luovuta: vastaisuudessa lapsille opetetaan näppäimistön käytön lisäksi tekstausta. Silti säälin tulevia koululaisia. He eivät koskaan saa tietää, miltä tuntuu vajota kaunokirjoituksen hypnoosiin, kirjainten katkeamattomaan virtaan.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.