Voiko tänne kotiutua?

Neljä poikaa seisoskelee talon edustalla.

– Moi! Mitä kuuluu? he huikkaavat.

Pojat neuvovat kohteliaasti oikealle ovelle. Sisällä on kova hälinä, kuin tupaten täydessä nuorisotalossa. Tämä on kuitenkin parinkymmenen 14–15-vuotiaan tytön ja pojan väliaikainen koti. He ovat matkanneet tuhansien kilometrien pituisen matkan Suomeen ilman huoltajaa. He ovat lähteneet pakoon kotimaansa sotaa, kaaosta tai väkivaltaa, kuka mistäkin syystä kohti tuntematonta maata, josta tiesivät tuskin mitään.

Joka puolelta moikkaillaan suomeksi. Osa nuorista pelaa biljardia, osa jalkapalloa pleikkarilla, osa pingistä.

Toinen biljardia pelaavista pojista on lupautunut haastateltavaksi. Häntä harmittaa: hän ei viihdy täällä, on niin erilaista kotikaupunkiin verrattuna. Hän haluaisi esiintyä jutussa omilla kasvoillaan ja nimellään, mutta hänen edustajansa haluaa varjella häntä julkisuudelta.

Kun ei omaa nimeä voi käyttää, tämä jalkapalloa harrastava poika haluaa käyttää ihailemansa pelaajan Cristiano Ronaldon nimeä. Toinenkin 15-vuotias poika tulee neuvotteluhuoneen hiljaisuuteen haastateltavaksi. Häntä kutsutaan Jimboksi.

Yksi ryhmäkodin ohjaajista Sahel Khalili tulkkaa farsista suomeksi ja toisin päin.

Pojilla on takana koulupäivä, ja kumpaakin väsyttää. Uusia suomen sanoja on kuitenkin tarttunut mukaan: on opittu mitä tarkoittaa ”uusi” tai ”istu alas”.

– Olen tyytyväinen, kun saan käydä koulussa. Paitsi että tunteja ja suomen opetusta saisi olla enemmän. Välillä on ollut kylmä, sanoo ikäistään kypsemmän oloinen ja rauhallisesti puhuva Jimbo.

Suomen opetusta saisi olla enemmän.

Molemmat pojat tulevat Afganistanin toiseksi suurimmasta kaupungista Helmandin maakunnasta, jonka Maahanmuuttovirasto on luokitellut turvattomaksi alueeksi. Vain toinen heistä on käynyt vähän aikaa uskonnollista koulua siellä.

Suomeen he ovat tulleet pari kuukautta sitten perheidensä lähettäminä. Kuukausia kestänyttä matkaa he kuvaavat vaikeaksi ja vaaralliseksi. Cristiano kertoo olleensa sairaana ja jalkansa murtuneen. Turkista Välimeren yli tullut Jimbo sanoo joutuneensa katsomaan kuolemaa läheltä, mutta ei halua tarkentaa, mitä tapahtui.

Kumpikaan ei tiennyt Suomesta mitään.

– Kun tulin Suomeen, en ajatellut mitään. Hyvä kun olin elossa, sanoo Cristiano.

En ikävöi sitä paikkaa yhtään, vain perhettä.

Jimbon perhe on Iranissa ja Cristianon yhä Afganistanissa. He ovat pystyneet pitämään perheisiinsä yhteyttä vain vähän. Ikävä ja huoli on kova.

– En ikävöi sitä paikkaa yhtään, vain perhettä. Helmand on paha paikka. Harmittaa, että Afganistanissa on sota, sanoo Cristiano.

Jimbo haluaa kovasti opiskella, mennä eteenpäin.

– Haluan tutustua suomalaisiin ja suomalaiseen kulttuuriin. Katsoa sitten, mitä mahdollisuuksia minulla on opiskella ja valita ammatti. Valokuvaaminen ja urheilu kiinnostavat.

Myös Cristiano haluaa oppia suomea ja saada ystäviä niin pojista kuin tytöistäkin, koska kannattaa tasa-arvoa. Mikä olisi toiveammattisi?

– Toimittaja.

Suolahden ryhmäkodin työntekijät tekevät parhaansa, jotta nuorilla olisi hyvä olla. Voi kuvitella, että 14–15-vuotiasta voi välillä kypsyttää, kun on joutunut yksin kauaksi kotoa oudon kulttuurin keskelle. Ohjaaja Sahel Khalili ja sosiaalityöntekijä Teemu Manninen kertovat, mitä ryhmäkodissa tehdään, kun nuoren yllättää epätoivon hetki:

– Silloin tuetaan. Puhutaan ja kannustetaan kivan tekemisen pariin.

Terveydenhoitajan koulutuksen saanut Sahel muutti Suomeen perheensä kanssa Iranista yhdeksän vuotta sitten. Hän on korvaamaton ryhmäkodin arjessa, koska pystyy keskustelemaan monien nuorten kanssa heidän äidinkielellään. Hän myös ymmärtää kokemuksesta, millainen urakka kotoutuminen on.

– Opiskelin Iranissa maantietoa, joten tiesin Suomesta jotakin. Mutta silti on ollut paljon totuttelemista. Näiden nuorten tilanne on vaikeampi, kun pitää jännittää perheen puolesta ja stressata, saako turvapaikan.

Teemu on toisella tavalla korvaamaton: poikien on varmasti helpompi uskoutua poikien asioista nuorelle miehelle.

Kiitollisuus aikuisen läsnäolosta tulee nuorilta epäsuorasti arjen keskellä.

– Yritetään olla tavoitettavissa koko ajan. Kun syntyy luottamuksellinen suhde, nuoret voivat keskustella vaikeistakin asioista. Huojennuksen näkee, kun he ovat pystyneet puhumaan, sanoo Teemu.

Jokainen alaikäinen saa oman edustajan, joka valvoo hänen etujaan. Yksin maahan tulleita alaikäisiä turvapaikanhakijoita varjellaan julkisuudelta, koska myöhemmin he ehkä haluavatkin valita, kenelle kertovat taustastaan. Toisaalta ei haluta ottaa pienintäkään riskiä, että mahdollisia matkavelkoja perivä salakuljettaja löytäisi nuoren.

– He saavat omasta edustajasta turvallisuudentunnetta. On edes joku aikuinen, joka on heidän puolellaan viranomaisasioissa, kertoo Sahel.

Osa tulijoista osaa vähän englantia. Lisäksi kommunikointi sujuu paljolti elekielen, suomen kuvakorttien ja tulkkien avulla. Ruokasalin seinä onkin yhtä kirjainten ja kuvakorttien mosaiikkia. Y niin kuin ystävä ja Ä niin kuin äiti. Joku näyttää kaverilleen kännykkäkuvaa, jossa on huivipäinen nainen pojan kanssa.

Eteisen seinälle on ripustettu maailmankartta. Sen edessä voi keskustella, kuka mistäkin on tänne tullut ja mitä reittiä. Tällä hetkellä Suolahdella on nuoria viidestä maasta.

Tyylikäs, harmaaseen lierihattuun sonnustautunut nuorimies tulee kysymään selvällä suomella:

– Kuka sinä olet? Mitä sinä täällä teet? Mitä teet työksesi?

Ympärille kertyy muita nuoria, jotka haluavat osallistua keskusteluun. Nuorimies haluaa kirjoittaa lehtiöön nimensä. Kauniisti hän sen osaakin. Sellaista koukeroista kaunokirjoitusta harvat Suomessa enää taitavat.

Ryhmäkodin johtaja Sari Makkonen kuvailee yleisellä tasolla nuorten mielialoja.

– Osalla on kova halu päästä uuden elämän alkuun ja oppia kieltä, ja he ovat tyytyväisiä, että ovat päässeet perille ja turvaan. Osan on vahvojen traumojen vuoksi vaikeuksia innostua tästä uudesta tilanteesta.

Ryhmäkotiin on tullut väkeä tipotellen. He pitävät toisistaan huolta, vaikkeivät samasta maasta olekaan. Auttajia riittää, jos jollakulla on ongelmia vaikka kielen kanssa.

Suomen lain mukaan yksin tulleille alaikäisille turvapaikanhakijoille pitää järjestää lapselle tai nuorelle sopivat olosuhteet ryhmäkodissa, jossa he oleskelevat turvapaikkapäätökseen saakka. Käsittely on aikaisemmin kestänyt puolisen vuotta. Nyt kestoa ei tiedä kukaan. Kotoutuminen aloitetaan kuitenkin heti.

Ryhmäkodin nuoret käyvät koulua valmistavalla luokalla ja opiskelevat suomea. Osa opiskelee Keski-Suomen Opistolla, joka kuuluu Nutukka-hankkeeseen (Nuoret turvapaikanhakijat kansanopistoissa).

Kotoutumisresepti on yksinkertainen: paljon kontakteja kantaväestöön.

Nämä tavalliset nuoret haluavat tutustua paikallisiin nuoriin.

– He ovat tavallisia aktiivisia nuoria, jotka haluavat tutustua paikallisiin nuoriin. Tuemme heitä siinä ja kannustamme vahvasti myös erilaisten harrastusten pariin. Sillä tavalla ystäväpiiri ja kielitaito karttuvat luonnostaan. Joku harrastaa jalkapalloa, joku piirtää, myös musiikkiryhmiä ja taidepainotteisia ryhmiä on tarjolla.

Kun nuori saa turvapaikkapäätöksen, hän siirtyy perheryhmäkotiin tai yksityismajoitukseen, vaikkapa sukulaisten luo, jos heillä sellaisia Suomessa on. 16–17-vuotiaat siirtyvät tukiasumisyksikköön.

Se, miten nuori pääsee elämään kiinni uudessa kotimaassa, riippuu Sari Makkosen mielestä paitsi omasta aktiivisuudesta, myös paljon siitä, mitä tämä on jättänyt taakseen.

– Nuorilla on valtava halua oppia ja olla läsnä, mutta jaksaminen riippuu taustatekijöistä eli siitä, miten paljon kotitilanne ja mahdollisten vaikeiden kokemusten käsittely vievät energiaa.

Äänekoskelaiset vapaaehtoiset auttoivat ryhmäkodin perustamisessa kuukausi sitten, ja aktiivinen Refugees Welcome Äänekoski Facebook -ryhmä on kerännyt paljon vaatteita ja tavaroita.

– Nuoria on kohdeltu täällä hyvin, eikä koulussakaan ole ollut mitään ongelmia.

Kun puhutaan turvapaikanhakijoista, Makkonen haluaisi ihmisten muistavan yhden asian:

– Julkisuudessa puhutaan kaikista turvapaikanhakijoista massana. Pitää muistaa, että he ovat kaikki yksilöitä ja heillä on oma taustansa. Nämä nuoret ovat iästään huolimatta varmasti kokeneet ja nähneet enemmän kuin meillä monet aikuiset. Valitettavasti.

Jimbo raahaa selässään kuvaajan painavaa tarvikereppua. Hän haluaa auttaa, ehdottomasti. Cristiano pelleilee kameran edessä ja tokaisee kuvaajalle.

– I love you.

Selvästi hilpeämpänä hän esittelee myös huonettaan. Hyllyllä on kokoelma pehmoleluja ja toisella keko jalkapalloja. Hän on vetänyt verkkarit päälleen ja lenkkarit jalkoihin. Äkkiä hän säntää ovesta ulos keskelle pihaa, nostaa kädet kohti taivasta ja käskee kuvaamaan.

Muukin jengi alkaa kokoontua pihalle, hämärtyvään syysiltaan. He ovat lähdössä Äänekoskelle pelaamaan jalkapalloa Äänekosken Huiman junioreiden kutsumina.

Äänekosken lukion oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Verneri Vantila ja sihteeri Nelli-Sofia Peuranen aikovat järjestää jatkossakin keskustelutilaisuuksia nuoria kiinnostavista aiheista.

Suolahdelta on Äänekosken keskustaan vajaat kymmenen kilometriä. Matkalla ohitetaan jättimäinen Metsä-Fibren tehdasrakennelma sekä sen viereen rakenteilla oleva biotuotetehdas, paikkakunnan tulevaisuudentoivo.

Äänekosken keskustan punatiilisen sellutehtaan piippujen kyljessä kyhjöttää lukio. Sen oppilaskunnan hallitus ei jäänyt sormi suussa seuraamaan pakolaiskriisin ympärillä vellovaa huhumyllyä. He järjestivät keskustelutilaisuuden, jossa lukiolaiset saivat tentata poliisilta, kaupunginjohtajalta, koulutoimenjohtajalta, SPR:n työntekijältä ja Suolahden ryhmäkodin työntekijältä faktatietoja tilanteesta.

– Jotta tiedettäisiin oikeasti, mitä täällä on tapahtumassa eikä vain arvailtaisi, sanoo oppilaskunnan hallituksen sihteeri, abiturientti Nelli-Sofia Peuranen, joka juonsi tilaisuuden yhdessä oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan Verneri Vantilan kanssa.

Järjestäjät pelkäsivät rähäkkää, koska aihe on arka, mutta asiassa pysyttiin. Yli kolmensadan oppilaan lukiossa keskustelusta oltiin poikkeuksellisen kiinnostuneita, sillä paikalle jouduttiin kantamaan lisätuoleja.

– Yleisö halusi tietää, mistä tilanne on lähtenyt, ketä nämä turvapaikanhakijat ovat ja mitä ryhmäkodissa tehdään, mitä Äänekoskella tulee tapahtumaan ja mitä se vaikuttaa, sanoo Verneri, josta keskustelutilaisuus selvensi monia asioita.

– SPR:n työntekijä osasi kertoa pakolaiskriisin taustoista, ja poliisi hälvensi epäilyksiä rikollisuuden tai levottomuuksien kasvusta. Sosiaalisessa mediassa lietsotaan kaikenlaista, mutta uskoisin joidenkin muuttaneen kantaansa.

Molemmat ovat ehdottomasti sitä mieltä, että hädässä olevia ihmisiä ja erityisesti nuoria pitää auttaa. Heidän mielestään on hämmentävää, etteivät kaikki välttämättä ajattele samalla tavalla.

Ei kukaan halua lähteä kotoaan.

Maailman tapahtumia on jonkin verran käsitelty historian tunnilla.

– Kyse on globaalista ongelmasta. Ei voi olla niin, että yksi valtio sulkee rajansa. Emme me voi täällä hyvinvointivaltiossa vain katsella sivusta, kun ihmisiä kuolee. Ei kukaan halua lähteä kotoaan, ellei ole pakko, olkoon se sitten taloudellinen pakko, sotatila tai hengenuhka, sanoo Nelli-Sofia.

Hän harrastaa musiikkia ja haluaa jossakin vaiheessa mennä tapaamaan ryhmäkodin nuoria, ehkä laulamaan ja soittamaan joululauluja sekä kertomaan suomalaisesta joulusta.

– Joku 14-vuotias ei todellakaan ole vielä vanha. Tuntuu varmasti ihan hirveältä lähteä yksin vieraaseen maahan ja kulttuuriin.

Verneriäkin kiinnostaisi kuulla näiden nuorten ajatuksia. Erityisesti hän haluaisi tietää, miltä nuorista tuntuu olla täällä: onko se liian outoa vai voisivatko he ajatella sopeutuvansa Suomeen ja Äänekoskelle.

Nuoret ovat jo järjestämässä uutta tilaisuutta, johon on tulossa puhumaan ja keskustelemaan kansanedustaja Pekka Haavisto.

– Pyrimme olemaan ajan tasalla ja kertomaan tilanteesta laajemmin meidän lukiolaisille. Joku voi ajatella, ettei nuoria kiinnosta. Kyllä meitä kiinnostaa. Ajankohtaiset asiat koskettavat meitäkin, vakuuttaa Verneri.

Yksi lukion toteutuneista tulevaisuudentoivoista on arvostettu toimittaja ja nykyinen SDP:n kansanedustaja Timo Harakka. Hän kiittelee lukiolaisten aktiivisuutta eikä muista, että hänen lukioaikanaan 1970–80-lukujen vaihteessa olisi ollut yhtä toimeliasta.

– Tämä on kaiken avain. Jokaisella paikkakunnalla, jossa on pelkoja, epäluuloja tai epäselvyyksiä, pitäisi järjestää tällaisia tilaisuuksia, joissa voi suorasukaisestikin testata, vastaavatko omat ennakkoluulot todellisuutta. Jos tällainen tilaisuus on järjestetty, mutta ei ole siihen tarttunut, on pienempi puheoikeus esiintyä asiantuntijana näissä asioissa.

Hänen puoluetoverinsa Susanna Huovinen ja afganistanilaistaustainen Nasima Razmyar kävivät syyskuun alussa Äänekoskella puhumassa pakolaistilanteesta ja hälventämässä vastaanottokeskuksia kohtaan koettuja ennakkoluuloja.

1970-luvun Äänekoskella, jossa Timo Harakka kasvoi, ei muita kulttuureja juuri näkynyt. Tosin hänen isänsä Nikolai Harakka oli Karjalan evakkoja ja perhepiiriin kuului paljon muitakin tuttuja rajan takaa tulleita karjalaisia. Vanhemmat pystyttivät rintamamiestalon Markkamäelle.

– Nimi tulee siitä, että tehdas, joka halusi nuorten miesten jäävän paikkakunnalle ja perustavan sinne perheen, myi tontteja markalla. Lautatarhalta sai rakennuspuita ilmaiseksi. Tismalleen samanlaiset talot he pystyttivät hartiapankilla vuoronperään toinen toisilleen.

Isät kävivät töissä tehtaalla.

– En tiennyt, että muita työpaikkoja on edes olemassa. Maailma oli rajattu ja selkeä.

Ensimmäinen musta mies ilmestyi Äänekosken katukuvaan vuonna 1975, kun koripallojoukkue Äänekosken Huima sai vahvistuksen amerikkalaisesta Mike Norwoodista. Joukkue oli juuri noussut Suomen mestaruussarjaan.

Äänekoskella on jo varauduttu siihen, että katukuva joka tapauksessa muuttuu dramaattisesti. Biotuotetehtaan rakentaminen tuo kaupunkiin vähintään satoja ulkomaisia työntekijöitä.

– Kokemukseni mukaan tehdastyöläiskulttuurissa erilaisuuteen suhtaudutaan hyväksyvästi. On totuttu siihen, että väkeä tulee muualta. Lähtökohdat Äänekoskella ovat paljon paremmat kuin monissa muissa paikoissa.

Hyväksymisestä kotoutumiseen on vielä matkaa. Timo Harakan mielestä jokainen yhteisö, koulu, seura ja yritys voisi miettiä, mitä voi tehdä, että tulokkaiden ja vanhempien asukkaiden välillä olisi mahdollisimman paljon kohtaamisia ja tutustumista.

– Jos ajatellaan, että tulokkaiden pitäisi sisäistää, mistä suomalaisessa kulttuurissa on kysymys, silloin pitää tarjota tilaisuus tutustua suomalaiseen elämään ja elämänmuotoon. Ruotsista voisi hakea esimerkkiä siitä, miten tehokkaasti työkykyiset turvapaikanhakijat ohjataan kielikoulutukseen ja töihin. On kuitenkin kohtuutonta olettaa, että kidutuksia, sotaa ja vainoa paenneet voisivat olla oitis luudanvarressa.

Uusia vastaanottokeskuksia ja ryhmäkoteja perustetaan koko ajan lisää. Silti esimerkiksi Suolahden ryhmäkoti on tupaten täynnä. Harakka ymmärtää viranomaisia, jotka ovat helisemässä ilmiön edessä. Ilman huoltajaa matkustaneita alaikäisiä turvapaikanhakijoita on tullut tänä vuonna Suomeen jo yli tuhat.

– Suomalainen yhteiskunta oli täysin valmistautumaton tähän tilanteeseen. Herättää kylmiä väreitä ajatella, että nuori joutuu selviytymään ilman tukea ja turvaa pitkiä matkoja. Näille lapsille ja nuorille on järjestettävä rikkumatonta rauhaa.

Harakan mielestä pakolaiskriisin uutisoinnissa katveeseen on jäänyt yhteisöllisyyden kipinän herääminen suomalaisissa.

– Sadattuhannet tavalliset suomalaiset ovat miettineet, mitä juuri minä tai meidän porukka voisi tehdä. On tarjottu majoitustiloja, kerätty vaatteita ja tavaroita. Urheiluseurat ovat kutsuneet turvapaikanhakijoita pelaamaan. Ihmiset ovat kokeneet, että heillä on henkilökohtainen velvollisuus auttaa. Se on ollut positiivista tämän traagisen pakolaiskriisin keskellä.

Turvapaikanhakijanuoret voittivat jalkapallo-ottelun 6–0. Voittoa tärkeämpää oli pelin järjestyminen, ja siitä pisteet äänekoskelaisjunnuille. Ehkä Äänekosken tulevaisuudentoivo on myös näissä jalkapalloilijoissa, niin Cristianoissa kuin Jimboissakin

www.nutukka.org