Ohjaaja-kirjailija Sirkku Peltola: Tärkeintä on nauru

ÄITE: ”Olkaa jo. Tässä maassa on kuulkaa kakaroilla paha olo. Pahempi kuin Norjassa ja Ruottis. Siinon aikusen osattava sillon olla. Ja vaikka mikä tulis, nin aikusen on osattava olla!” Näytelmästä Suomen hevonen (2004)

Lause on Hevosten keinu -näytelmän (2014) lopusta, jossa isoäiti evästää itsenäistyvää tyttärentytärtään. Sirkku Peltola ylentää sen laajan tuotantonsa keskeiseksi ajatukseksi.

– Nauru on ikuista. Se on likimain ainoa asia, jonka voi antaa perinnöksi. Selvitäkseen ankarasta maailmasta on osattava nauraa, itselleen ja maailmalle. Nauramisen kyky on jopa tärkeämpää kuin kyky itkeä.

Peltola sanoi monesti, että Suomen hevonen -näytelmä (2004) ei saa jatkoa. Hevosten keinu on kuitenkin jo Tampereen Työväen Teatterin hittisarjan neljäs osa. Nyt Peltola sanoo, että vie pitkään, jos sarja vielä jatkuu.

Toisaalta jo vuonna 1985 hän ennusti tulevaisuutensa motossa, jonka kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä etukanteen: ”Aina on oleva niitä, joilla ei ole varaa valita. Mutta jotka siitä huolimatta säilyttävät naurettavan ylpeytensä.”

– Lienee yleistä, että kirjoittaja kirjoittaa samaa asiaa aina uudestaan. Motto pätee yhä, ja voisin lyödä sen kaikkien näytelmieni motoksi.

Keveys syntyy työllä

Jo Suomen hevosen kirjoitusvaiheessa Sirkku Peltola tiesi, että voi käyttää tulevaisuudessakin samoja näyttelijöitä, mikä osaltaan inspiroi jatko-osiin. On harvinaista, että samat ihmiset ovat kymmenkunta vuotta näytelleet samaa roolia kuten nyt TTT:ssa.

– Jos suinkin mahdollista, yritän miehittää roolit jo kirjoitusvaiheessa. Mielikuva on kirjoittajan työkalu.

Peltola kutsuu monia näyttelijöitä ainutlaatuisiksi työtovereiksi. Pitkä yhteistyö on tuonut täyden luottamuksen, joka on muuttunut voimaksi ja kirjoittajalle inspiraatioksi. Konkareista hän mainitsee ensimmäiseksi Tuire Saleniuksen, Maria Aron ja Aimo Räsäsen.

– Räsäsen Amin kanssa olen tehnyt yhteistyötä jo vuodesta 1995. Kun teimme näytelmää Lahden kaupunginteatteriin, Ami ajoi Lahteen jopa kahdesti päivässä Tampere-töiden välissä. Kaikki on mahdollista, jos vain on tahtoa.

Vaikka teatterimaallikko arvelee, että näyttelijät improvisoivat vuorosanojaan, kun dialogi soljuu luontevasti, jok’ikinen repliikki on kuitenkin näytelmäkirjailijan näppäimistön tuottama. Peltola pyrkii kirjoittamaan kaiken niin valmiiksi, että kirjoituksen korjailuun ei tuhraannu aikaa. Keveyteen pääsy vaatii paljon työtä.

Onnistuminen vaatii ison määrän toistoja. Parin tunnin näytelmä sujuu, kun sitä on harjoiteltu keskimäärin 75 kertaa.

Lokakuun lopussa Peltola aloitti uuden Papparaisen uni -näytelmän harjoitukset. Näytelmä on Peltolan draamasovitus Fjodor Dostojevskin Vanhan ruhtinaan rakkaus -pienoisromaanista. Nimiroolissa on Esko Roine, mutta isoin rooli on Tuire Saleniuksella. Näytelmä saa ensi-iltansa tammikuussa.

Kotipihan teatterintekijä

ÄITE: ”Kunnantalon alakertaan tulee uusi, melko lailla konkurssikypsä yrittäjä. Englantilaista vauvanvaatemuotia, odottavain jokapaikanasua ja pikkutilpehööriä äkkinäiseen lahjatarpeeseen. Ennemmin saa hokkarivirman Ambomaalla luistaan, kun vauvanrättikaupan kunnassa, jossa jokainen itseään kunnioittava nuori ihminen lähtee kasvukeskuksiin heti, kun suvunjatkokyky antaa pienintäkään vihiä alkavana aknena tai hentona haituvana intiimialueella.” Näytelmästä Yksiöön en Äitee ota (2007)

Sirkku Peltola loi oman teatterinsa jo ennen kouluikää kotipihalle, joskus jopa ilman vastanäyttelijöitä. Lapset matkivat suomalaisista elokuvista esimerkiksi Emma Väänäsen ja Toivo Mäkelän näyttelemiä hahmoja. Tämä metatason teatteri sisälsi häivähdyksiä esimerkiksi Matti Kassilan Elokuu-elokuvasta, josta Peltolan mieleen oli jäänyt Mäkelän juopottelukohtaus. Myös Heikki ja Kaija -televisiosarjan Veijo Pasanen kuului suosikkeihin.

– Kesäesitykset syntyivät niin nopeasti, että markkinointi unohtui. Yleensä raahasimme puoliväkisin katsojaksi naapurinmummon, joten emme saavuttaneet yleisömenestystä. Vahva tekemisen meininki niissä jutuissa kuitenkin oli, Peltola muistelee.

Kotipihan teatteria lienee siivittänyt Sulevi-veljen lähtö Helsinkiin Teatterikouluun, kun sisar oli vasta 3-vuotias. Teatteriammattilaiseksi päätyminen työläisperheestä oli – ja olisi vieläkin – harvinaisuus.

Vaikka muu suku ei harrastanut teatteria, Sirkku alkoi käydä veljensä innostuksen myötä teattereissa. Hän arvioi myös äitinsä, Karjalan evakon, kiinnostuksen kaikenlaisiin tarinoihin johdatelleen teatterimaailmaan.

– Joka sunnuntai kuuntelin äidin kanssa keittiön radiosta kuunnelmia ja myöhemmin katsottiin televisioteatterin esityksiä. Draamallisiin tarinoihin tutustuminen kaikista sen ajan lähteistä ei ollut noissa piireissä tavallista.

”Ihanaa, yliopistossa sai lukea!”

Peltoloilla ei luettu iltasatuja. 1960-luvulla ei vielä laajalti ymmärretty kirjojen merkitystä lapsen kehitykselle. Sirkku Peltola löysi itse varhain kirjastokortin ja -auton, joka kiersi Kangasalan Suoramalla.

Lukemisen mallin hän arvelee perineensä kirvesmiesisältään, mutta koululaisena hän sai vihat päälleen, kun ”vain” luki.

– Lukeminen oli kotona kuin varastamista, laiskuuden merkki. Muistan ihanan vapauden tunteen, kun yliopistossa kirjallisuuden tentteihin piti lukea valtavia kirjapaketteja. Väliin huokaisin onnesta keskellä päivää: miten voi olla mahdollista, että saan lukea, eikä kukaan motkota.

Yleisradion Miten minusta tuli minä -ohjelmassa (2009) Sirkku Peltola arveli katsovansa maailmaa kuin sodankäynyt, puhumaton isänsä. Peltola sanoo päätelmäänsä keittiöpsykologiseksi. Se, että hänen näytelmissään ei ole vahvaa isähahmoa, johtuu vain siitä, että sellainen ei ole sopinut tarinoihin.

– Vahvoja mieshahmoja tosin on näytelmissäni, esimerkiksi Suomen hevonen -sarjan Kaitsu, joka omalla omituisella tavallaan on kuin minun alter egoni. Niiden näytelmien Äite muistuttaa paljon äitivainaatani.

Peltola päättelee, että hänen isänsä on näytelmissä mukana kuulijana tai katsojana, ei aktiivisena tekijänä. Siksi Äitekin lienee kirjoitettu kuin isän silmin.

– Äiten evakkotarinoissa on sellaisenaan perhehistoriaa. Toki yksityiskohdat on siten silputtu, että koko henkilöä tai kertojaa ei löydy. Miten kirjailija hankkisi materiaalin, jos ei kuuntelemalla ja tarkkailemalla?

Ura heti lentoon

Lapsuuden kesäteatteriaktivisti ei vielä osannut ajatella teatteria ammatikseen. Näyttämöura käynnistyi, kun Sirkku Peltola alkoi opiskella Jyväskylän yliopistossa taidekasvatusta, yleistä kirjallisuutta ja filosofiaa. Samalla hän näytteli ylioppilasteatterissa, johon myös kirjoitti ja ohjasi. Peltola toimi avustajana kaupunginteatterissa ja opetti tuntiopettajana draamantutkimusta taidekasvatuksen laitoksella.

Kun Peltola valmistui 1985 filosofian maisteriksi, hänelle tarjottiin heti teatterikiinnitystä. Hän oli jo opiskeluaikana tehnyt paljon näytelmiä, jotka suomalainen teatterikenttä otti hyvin vastaan.

– Näyttelin paljon ja myös ohjasin. Lahden kaupunginteatterissa minulle valkeni noin vuonna 1990, että näyttelijän ammatissa en ehdi kunnolla ohjata – enkä varsinkaan kirjoittaa.

Nyt hän miettii näyttelemisen tuoneen arvokasta ymmärrystä, joka on hyödyttänyt ohjaamista ja kirjoittamista. Kaikkea ei voi saada, mutta Peltola sanoo toisinaan kaipaavansa sitä leikkiä, jossa näyttelijä on osa ryhmää.

– Ohjaajana olen osa ryhmää, mutta ensi-illan jälkeen ohjaajan työ häviää taivaan tuuliin. Näyttelijä sentään voi jakaa työnsä yleisön kanssa. Lohduttaudun sillä, että tekstini pysyvät.

Vaikka Peltola pitää kirjoittamista yksinäisenä puuhana, juuri siihen hän on viime vuosina varannut aina vain enemmän aikaa.

Kulttuuria pitää jakaa

Kun Sirkku Peltolan puoliso Heikki Salo nousi 1980-luvulla pinnalle ketteränä sanoittajana, Salo vertasi tekemäänsä rocklyriikkaa perinteiseen runouteen. Rocktekstit tavoittavat parhaimmillaan satojatuhansia suomalaisia, mutta kehuttu runoteos saa korkeintaan parituhatta lukijaa.

Myös Peltola kutsuu teatterille kirjoittamista viestinnäksi. Hän ei halua teatterin kutistuvan samanmielisten marginaaliryhmien leikkikehäksi.

– Teatteri ei ole pöytälaatikkolaji. Kokemus opettaa ovelaksi: esityksen voi jakaa laajan yleisön kanssa, vaikka asia olisi kuinka vaikea, kipeä, yhteiskunnallinen tai traaginen.

Yleisö on osa teatteriprosessia, eikä jaettavuus vähennä Peltolan mukaan minkään arvoa. Jos ei ole kiinnostunut jakamisesta, pitää tehdä muuta kuin teatteria.

Vaikka katsojien kiinnostus on tärkeää, Peltola tekee esitykset oman ajattelunsa mukaisesti. Hän ei yritä ajatella siten kuin luulee yleisön ajattelevan.

– Minua ei kiinnosta yleisön määrä, vaan se, miten voin jakaa merkittäviä sisällöllisiä asioita.

Komiikka on tapa nähdä

Tärkeiden asioiden kuvaamisen rinnalle Sirkku Peltola nostaa komiikan. Hän tarkentaa, ettei ole koskaan vaatinut näyttelijää rakentamaan kohtausta sellaiseksi, että yleisö varmasti nauraa.

JAANA: ”Mutta sut merkitään, se näkyy ja sää haiset. Se vaan näkyy, että sun kotis on outo ja mikään ei stailaa. Sää synnyt örkkinä ja kuolet örkkinä, jos et revi ittees irti ja kauas. Eikä tämä ole mikään tunne vaan tosiasia. Menestyneitten lapset menestyy ja örkkien lapset floppaa jo ala-asteella.”  Näytelmästä Lämminveriset (2010)

– Yllätyn usein, kun yleisö nauraa. Monissa traagisissakin asioissa sattuu olemaan myös komiikan aineksia, jos asioihin suhtaudutaan vakavasti. Se on tietynlainen näkemys maailmasta.

Musikaalia saatetaan pitää halpahintaisena yleisön kosiskeluna, mutta Peltola pitää sitä erittäin vaikeana lajityyppinä sekä taloudellisesti että teknisesti.

– On oltava todella kova stoori, että musikaali kannattaa tehdä.

Hän on tehnyt neljä musikaalia. Niistä kaksi perustuu Minna Canthin näytelmiin: Suruttomat (2003) oli Työmiehen vaimosta sovitettu hitti, jollaiseksi muodostui myös Anna-Liisa (2000). Peltolasta kummassakaan aiheessa ei ole mitään mediaseksikästä, mutta draamoina ne ovat hurjia.

Kahdessa muussa musikaalissa – Patukkaooppera (2007) ja Kun tyttö on hyvä (2013) – Peltola käsitteli maamme suurta rakennemuutosta eli teollisuuden lähtöä Suomesta ja siitä seuraavaa työttömyyttä.

Hän väittääkin, että mikään laji ei rajaa mitään aihetta pois. Kun mitä tahansa asiaa voi käsitellä millä tahansa tavalla, koetellaan yleisöä. Teatterin ei pidä lukkiuttaa ajattelua.

– Komiikkani ei synny käsittelemällä hauskoja ja kevyitä aiheita kevyesti. Toimin ihan päinvastoin.

Peltola itse arvioi, että kaikista hänen töistään löytyy huumoria. Esimerkiksi vähälahjaisesta peräkammarimiehestä kertova Pieni raha (2009) sisältää arjen huumoria.

– Mitä traagisempi tarina, sitä hurjempaa on, jos siinä yhtäkkiä näyttäytyy myös komiikkaa. Kokonaisuuden esittäminen onkin draamassa olennaisinta.

Pientä rahaa Peltola pitää yhtenä parhaista teksteistään paljolti sen vaikean rytmiikan vuoksi. Se sisältää tekijänsä mukaan paljon ilmaa, jota on vaikea kirjoittaa. Näytelmä pitää esittää hartaasti, jotta se toimisi.

Peltola on saanut mielenterveysalan ammattilaisilta hyvää palautetta Pienen rahan päähenkilön puheesta ja reagoinnista. Hän siis onnistui, vaikka linjakas hahmo oli puhdas mielikuvituksen tuote.

Yleensäkin Peltola arvostaa kirjoittamisessa vedenpitävyyttä. Kun hän kirjoitti Pientä rahaa, hän nautti tekstin tekemisen erilaisuudesta.

– Tarina on hiottu, ajaton ja voisi tapahtua vaikkapa Venäjällä – jossa näytelmää onkin esitetty teattereissa. Tarinassa mennään arkiseen, satumaiseen ja yksinkertaiseen dekkarimaisesti.

Ei vain pienen asialla

Sirkku Peltola ei karahda siihen, että tekisi henkilöistään pelkkiä olosuhteiden uhreja.

– Tekstieni sanotaan kliseisesti olevan pienen ihmisen asialla. Ei asetelma ole niin yksinkertainen. Henkilöni paljolti myös itse pienentävät itseään.

Häntä kiinnostaa ihmisen moninaisuus ja -kasvoisuus.

– Syrjäytyneessä on paljon muutakin kuin syrjäytyneisyys, sitä ihmisellisyyttä haluan kuvata. Minun on helppo kirjoittaa syrjäytyneistä tai kaltoin kohdelluista, kun tunnen tai tunsin sitä maailmaa.

Hän mainitsee esimerkiksi näytelmänsä Ihmisellinen mies (2013), jonka päähenkilö, kuusikymppinen sivistynyt mies, on pudonnut keskiluokasta. Vaikka miestä hyväksikäytetään, hän säilyttää hyvyytensä.

– Ehkä juuri ihmisen kyky selviytyä on se perusongelma tai -aihe, joka kiinnostaa minua aina, Peltola pohtii.

Kuka?

Sirkku (oik. Sirkka-Liisa) Peltola

Syntyi 1960 Kangasalla.

Kirjoittanut 25 näytelmää, joita käännetty 13 kielelle.

Ohjannut noin 80 näytelmää.

Tunnustuksia: Lea-palkinto 2001, Suomi-palkinto ja Olavi Veistäjä -palkinto 2005.

Perhe: rockmuusikko Heikki Salo, Tampereen yliopistossa kirjallisuutta opiskeleva tytär (s. 1994) ja lukiota käyvä soittajapoika (s. 1998).

Asuu Tampereen Pispalassa, perheensä remontoimassa runoilija Lauri Viidan entisessä kodissa. Tytär asuu naapurissa miehensä ja lapsensa kanssa. Salolta valmistuu kevääksi Lauri Viidan elämästä kertova näytelmä.