Linda Liukas ja koodivallankumous
Linda sai viime vuonna lastenkulttuurin valtionpalkinnon tulevaisuuteen suuntautuneen lastenkulttuurin kehittämisestä.
Vuonna 1994 espoolaisperheessä riemuittiin. Isä kantoi kotiin työtietokoneensa ja sanoi:
– Saatte tehdä tällä ihan mitä vaan.
Kahdeksanvuotias Linda Liukas ja pikkusisko tekivät työtä käskettyä – ja onnistuivat poistamaan käyttöjärjestelmän.
– Isän mielestä tietokoneella ei voinut tehdä mitään, mitä ei voisi korjata. Hän kannusti kokeilemaan ja testaamaan, eikä hermostunut. Asenteestani tietokoneisiin tuli kokeileva, ehkä vähän villi.
Lindaa ei olekaan hirvittänyt kyseenalaistaa kaavoja, rooleja tai rajoituksia. Mikseivät muka tytöt voisi opetella ohjelmointia? Miksei hän voisi kirjoittaa satukirjaa englanniksi, vaikkei se olekaan äidinkieli?
Amerikkalaiskustantaja epäili, ettei satukirjassa voi käsitellä poissaolevaa isää, mutta Linda ajatteli, miksei. Hän tajusi, miten hienon pohjoismaisen lastenkulttuurin keskellä oli saanut kasvaa: olivat vahvat tytöt Peppi, Marikki ja erityisesti Pikku Myy, mutta oli myös ujoja ja arkoja poikia. Kaikki ne olivat ruokkineet pienen tytön mielikuvitusta.
Kodin piha oli asfalttimeri, jossa seilattiin lautoilla. Oli eeppisiin mittasuhteisiin kasvanut Pikku Myy -roolileikki, johon liittyi oma lehti ja majojen rakentamista.
– Olen ollut pienestä pitäen kova pomottamaan: hyvä johtamaan leikkejä ja ideoimaan. Ehkä minussa on ollut vähän opettajaakin.
Kun Linda meni valittamaan kuvaamataidon opetuksen laadusta, viisas opettaja ehdotti, että Linda opettaisi itse. Ja Lindahan opetti: värioppia ja ihmisen mittasuhteita.
Erityisen ylpeä hän on keksimästään harjoituksesta, jossa kaikki saivat suunnitella oman Tamagotchin, siihen aikaan suositun virtuaalilemmikkipelin.
Omalaatuista kympin tyttöä ei kiusattu, vaan tuettiin ja uskottiin.
– Aloin itsekin uskoa itseeni.
Linda Liukas kuuluu ensimmäiseen sukupolveen, joka kasvoi netissä seikkaillen. Hän pelasi Star Wars -roolipelejä peliyhteisössä ja opetteli meikkausta netistä. 14-vuotiaana hän löysi koodin itseilmaisuvälineenä. Sormia näppäimistöllä siivitti kaukorakastuminen Yhdysvaltain varapresidentti Al Goreen, jolle hän perusti fanisivut.
– Sain temmeltää aika vapaasti. Ammennan siitä vieläkin. Selaimen koti-nappi oli turvaköysi, jota pitkin pääsin aina takaisin.
Silloinen netti oli tosin armollisempi, eikä kaikesta jäänyt ikuista jälkeä.
– Teini-iän kuviani ei löydy netistä, eikä jokaista hölmöä lausahdusta ole taltioitunut Facebookin servereille. Jos minulla olisi lapsia, puhuisin heidän kanssaan tarkkaan, mitä he näkevät ja tekevät netissä. Eihän lasten anneta katsoa televisiostakaan mitä tahansa.
Vaakakupin toisessa päässä painaa vapaus.
– Nykynuoret voivat opiskella MIT:ssä netin kautta kvanttifysiikkaa jo ennen lukiota. Tarjoaahan se mielettömiä mahdollisuuksia.
Nuo mahdollisuudet Linda on kasvanut näkemään, ja se on kantanut pitkälle. Ilman netin joukkorahoitusta hänen teoksensa Hello Ruby! Maailman paras koodisatukirja ei olisi julkaistu.
Tämän päivän lapset kasvavat maailmaan, jossa mikä tahansa limsapullosta jääkaappiin voi olla tietokone.
Ylä-asteen ohjelmointikurssilla piti piirtää nalle Java-ohjelmointikielellä, mikä kiukutti Lindaa.
– Se olisi sujunut paljon nopeammin käsin tai Photoshopilla. Opettaja unohti kertoa, että jos piirtää tuhat nallea tai nallen kaikissa sateenkaaren väreissä, kannattaa koodata.
Miksi näin tehdään, ja mikä on ohjelmoinnin yhteys käytäntöön? Ne ovat asioita, joita Linda opettaa lapsille koodaustyöpajoissaan. Suosikkiharjoituksessaan hän antaa lapsille tarran, jossa on on/off-nappi. Sen avulla pystyy tekemään mistä tahansa asiasta tietokoneen, ja lapset pohtivat, mihin sen voisi laittaa.
– Tämän päivän lapset kasvavat maailmaan, jossa mikä tahansa limsapullosta jääkaappiin voi olla tietokone. Se hetki, kun lapsi keksii, että pyöränlamppu voi olla vaikka elokuvaprojektori, on se, jota työssäni haen. Lapsi hahmottaa, ettei maailma ole valmis ja että teknologia on yksi tapa muuttaa maailmaa paremmaksi.
Vaikutusvaltaisimmat koodaajat ovat tähän saakka olleet nuoria amerikkalaismiehiä. Tuloksena on ollut lähinnä deittisovelluksia ja räiskintäpelejä, joissa tyttösankarit loistavat poissaolollaan. Linda Liukas ja Karri Saarinen perustivat viitisen vuotta sitten vapaaehtoisjärjestö Rails Girlsin vastaiskuksi tälle.
Oikeesti, se ei ole niin vaikeeta.
– Ohjelmointi ei kuulu vain nuorille matemaattisloogisesti lahjakkaille miehille, jotka ovat vihkiytyneet ihmeelliseen ohjelmointisalakieleen, vaan meille kaikille. Meillä kaikilla on kyky keksiä ja rakentaa uusia asioita. Oikeesti, se ei ole niin vaikeeta.
Rails Girls houkuttelee tyttöjä ympäri maailman koodaamaan, nykyisin myös Afrikassa ja Intiassa. Miten tärkeää on opettaa ohjelmointia kehitysmaiden tytöille?
– Ihan supertärkeää! Ajattelin ensin, että Rails Girls olisi länsimaisten parikymppisten naisten juttu. Uskon, että maailma tarvitsee erilaisia näkökulmia. Kun ihmisille itselleen annetaan työkalut muuttaa asioita, he pystyvät siihen paremmin kuin jokin Facebook, joka päättää puolestamme vaikkapa sen, mitä ajattelemme ystävyydestä.
Linda näkeekin ohjelmoinnin yhtenä voimakkaimmista ongelmanratkaisun työkaluista.
– Ohjelmointi itsessään ei ole tärkeää, vaan se, miten sitä käytetään maailman ongelmien ratkaisemisessa. Kehitysmaiden tytöillä on oma näkökulmansa ongelmiin, joita he näkevät päivittäin.
Hän ei haluaisi, että maailma jakaantuu jyrkästi heihin, jotka luovat ja heihin, jotka kuluttavat sisältöjä.
Maailmassa tarvitaan nuorten naisten empatiakykyä.
– Haluaisin, että nämä pikkumimmit, jotka nyt kuuntelevat Lady Gagaa ja ihailevat Nälkäpelin näyttelijätärtä, toisivat oman vimmansa ja värinsä siihen, että asioita luotaisiin, eikä vain kulutettaisi. Maailmassa tarvitaan nuorten naisten empatiakykyä.
On ihmisiä, jotka näkevät mahdollisuuksia ja toisia, jotka näkevät uhkia. Linda Liukas haluaa pitää kiinni optimismistaan.
– Teknologian ansiosta hyvinvointi maailmassa on lisääntynyt. Tietokone voi olla hyvä työkaveri lääkärille, jos hänellä on sen ansiosta enemmän aikaa potilaalle. Kone ehtii käydä läpi enemmän potilasdiagnooseja kuin lääkäri ikinä. Jää aikaa siihen, missä ihminen on hyvä, kuten potilaan kanssa puhumiseen ja empatiaan. En usko, että ihminen häviää roboteille työpaikoissa. Tietokone voi lisätä inhimillisyyden määrää.
Iso-Britannia, Suomi ja Viro ovat ensimmäisiä maita maailmassa, jotka ovat ottaneet ohjelmoinnin koulujensa opetussuunnitelmiin. Linda näkee sen tietenkin mahdollisuutena, mutta tietää myös, että opettajia jännittää.
– On hieno ajatus integroida se Suomessa eri aineiden kautta. Yhteiskuntaopin tunnilla voidaan pelkkien teorioiden sijasta seurata kansanedustajien äänestyskäyttäytymistä Python-skriptin analyysin kautta. Tai matriisilaskennassa voidaan käyttää Java Scriptiä visualisoimaan laskuja kolmiulotteisina. Tärkeintä on herättää oppilaiden innostus.
Nykyään, kun Linda puhuu lukioikäisille, hän vetoaa, etteivät nämä lokeroisi itseään.
– Minä en ollut matematiikassa hyvä. Ajattelin, että voi olla joko tai. Halusin olla humanistisyhteiskuntatieteellisesti suuntautunut. Tykkäsin ranskan epäsäännöllisistä verbeistä, filosofiasta ja villasukkien kutomisesta. Tietokone on binäärinen, siis joko tai, mutta ihminen voi olla sekä että. Voit olla sekä taide että teknologia ja sekä koodi että kirjallisuus!
Linda Liukas keräsi kuukaudessa joukkorahoituksella koodisatukirjalle lähes 350 000 euroa. Kirjan oikeudet on myyty jo Ruotsiin, Australiaan, Hollantiin, Japaniin, Koreaan ja Puolaan.
Yksi Lindan suurimmista oivalluksista oli huomata, että asiat joista hän piti, loivatkin pohjaa ohjelmoinnilliselle ajattelulle. Villasukkien kutomisessa seurataan komentorivejä järjestyksessä. Epäsäännöllisissä verbeissä tarvitaan samaa kaavojen tunnistamista, jota ohjelmoija tarvitsee työssään. Myös isojen ongelmien pilkkominen osasiksi on ohjelmoinnillista ajattelua.
– Ohjelmoinnissa tarvitaan jonkin verran logiikkaa, mutta eniten ehkä virheidensietokykyä. Väärä puolipiste voi sekoittaa koko ohjelman. Ison osan ohjelmoinnista muodostaa sisukkuus etsiä virheitä.
Viimeksi Linda yritti ohjelmoida puutarhanviljelyohjelmaa, joka kertoisi, mitä pitäisi tehdä ja milloin.
– Viljely on salatietoa, joka on ripoteltu eri paikkoihin. Sovellus olisi ratkaissut ongelman, mutta päätinkin lomailla. Huomasin taas, ettei maailma ole valmis.
Elämässä tarvitaan idealismia ja lapsenomaista ihmetystä. Siksi Linda Liukas on järjestänyt työnsä niin, että voi olla tekemisissä lasten kanssa.
– Saan lapsilta eniten iloa ja ihanaa palautetta.
Ruby-kirjaansa hän leikkitestasi lapsilla.
– Tarina oli elänyt päässäni monta vuotta, enkä voinut tietää, onko se hyvä tapa opettaa ohjelmointia. Tärkein mittari on ollut, kannustaako tarina leikkiin. Oli ihana kuulla, että eräskin isä oli rakentanut lautan pienen tyttärensä komentojen mukaan.
Tarina on voimakas asenteiden ja arvojen muokkaaja. Linda toivoo, että Rubyn tarina toisi teknologian lähemmäs lapsia.
– Syntyisi sukupolvi rohkeita ja uhmakkaita lapsia, kuten Ruby… Hänen parhaita kavereitaan on tietokone, mutta Ruby on aktiivinen ja se, joka keksii ja luo.
Seuraavassa kirjassa Ruby tipahtaa tietokoneeseen ja pääsee tutustumaan sen toimintaan sisältä käsin. Lapsia tämä kiinnostaa, mutta vain harva aikuinen osaa vastata, kun lapsi kysyy, miten tietokone toimii.
Rubyn hahmosta Linda loi villikon, koska olisi halunnut olla lapsena yhtä peloton. Etkö sitten ollut?
– Olin tunnollinen ja kiltti. Olisin halunnut olla Peppi, mutta olin enemmän naapurin Annikka ja noudatin sääntöjä. Aikuisena olen oppinut, ettei sääntöjä kuulu noudattaa, jos ne eivät ole järkeviä.
Jos Linda Liukas olisi noudattanut sääntöjä, hän ei olisi tässä.
https://twitter.com/hellorubyworld
Opettaja, iskikö paniikki! Lataa netistä ilmaista ensiapua ohjelmoinnin opettamiseen peruskouluissa:
