Hyppää sisältöön

Lapsen omat reviirit

Milloin lapsi saa ylittää kadun, kiivetä kallioille tai matkustaa yksin bussilla? Perheet kertovat, miten rajoja vedetään.
Julkaistu
Teksti Terhi Hautamäki
Kuvat Sami Parkkinen
Lapsen omat reviirit

Helsinkiläinen Sella Bruun, 11, liikkuu omin päin kodin lähialueen puistoissa, pihalla, kavereiden luona ja kaupassa. Läheisessä kauppakeskuksessa hän on käynyt kavereiden kanssa hampurilaisilla ja ostoksilla.

Missä hän haluaisi liikkua, missä ei vielä saa?

– Keskustassa, hän vastaa.

Koululaisten reviiri muotoutuu tällä hetkellä paitsi kavereiden ja harrastusten, myös pokemonien perässä. Niitä olisi kiva päästä bongailemaan keskustaankin.

– Joillakin kavereilla on lupa mennä ja joillakin ei, Sella kertoo.

Kesällä hän pääsi kaverin kanssa bussilla Tennispalatsiin leffaan, mutta vanhemmat tulivat hakemaan.

Sirkusta harrastava Sella Bruun heittelee kärrynpyöriä myös ulkoillessaan. Lapsen reviirit.

Sirkusta harrastava Sella Bruun heittelee kärrynpyöriä myös ulkoillessaan.

Isä Kai Bruunin mukaan isoimmalta harppaukselta tuntuivat aikoinaan Sellan ensimmäiset ulkoilut yksin esikoulua edeltävänä kesänä.

– Kaikki muu itsenäistyminen on tullut vähitellen sopivassa rytmissä.

Esikouluikäisenä Sellalla ei ollut puhelinta. Piha on kuitenkin iso ja jatkuu viereisen talon taakse, joten aika pian puhelin alkoi tuntua tarpeelliselta.

– Aika paljon sitä luottaa siihen, että lapsi soittaa, jos tulee ongelmia, sanoo äiti Hanna Kettunen.

Hän muistelee salakuunnelleensa parvekkeelta, kun 6-vuotias Sella neuvotteli kaverinsa kanssa, että mennään kauppaan ostamaan jätskit.

– Seurailin tilannetta ikkunasta. Tytöt seisoivat kadun reunalla ja pohtivat, uskaltavatko.

Emmittyään hetken tytöt luopuivat suunnitelmasta. Kontrolli piti, vaikka mieliteko oli kova.

– Katujen ylittämisestä on suurin huoli, mutta Sella on ollut luottamuksen arvoinen. Kun olemme seuranneet etäämpää, aina hän katsoo autot ennen ylittämistä, isä kertoo.

Hän arvelee kulkeneensa lapsuudessaan samaan tapaan kuin Sella nykyään. Hanna Kettunen asui maalla, ja siellä harrastuksiin tai kavereille piti mennä autokyydillä. Helsingissä on helppo kulkea julkisilla, ja Sella alkoi kulkea harrastuksiin itse bussilla viime vuonna.

– Harjoittelimme sirkuskouluun menoa ensin niin, että äiti oli mukana mutta katsoin itse, milloin pitää jäädä bussista pois, Sella kertoo.

Luottamus on toiminut

Kerran hän soitti äidille, kun oli ajanut vahingossa pysäkin ohi, mutta osasi itse palata takaisin.

Iltapäivisin perhe viestittelee WhatsApp-ryhmässään, joka tuo turvaa.

– Nykyään voi mennä kolme tai neljäkin tuntia, etten tiedä, missä Sella on. Kyllähän siinä ajassa ehtii vaikka mitä, mutta luottamus on toiminut, äiti kuvaa.

Omin päin kilometrin päähän

Miko Hurmeen takapihalla on betonielementtejä, joiden päälle voi kiivetä tai loikkia. Lapsen reviirit. Kuva Sami Parkkinen.

Miko Hurmeen takapihalla on betonielementtejä, joiden päälle voi kiivetä tai loikkia.

Espoolainen Miko Hurme, 9, loikkii kotipihan betonielementeille ja hyppii niiden yli. Kolmasluokkalaiselle löytyy vielä omalta takapihaltakin tekemistä, vaikka hän saa liikkua koulun jälkeen aika vapaasti omalla asuinalueella.

– Käyn asukaspuistossa, kauppakeskus Isossa Omenassa kirjastossa ja kavereiden luona, Miko kertoo.

Tällä hetkellä pisin matka, jota hän kulkee yksin, suuntautuu rumputunneille vajaan kilometrin päähän. Sinne hän menee kävellen, joskus pyörällä.

Äiti Minna Hurme sanoo, että rajoista ja kulkemisista ei ole koskaan tarvinnut väitellä.

– Miko alkoi olla yksin pihalla 5–6-vuotiaana, mutta näköyhteyden päässä. Iso muutos tuli 7-vuotiaana, kun koulu alkoi ja vieminen ja hakeminen loppuivat, äiti kuvaa.

Miko alkoi heti kulkea koulumatkaa yksin, koska lähikoulu sijaitsee vain 200 metrin päässä.

Hän asuu joka toisen viikon äidillään ja joka toisen isän luona. Minna Hurme tekee lyhyttä työpäivää niinä viikkoina, kun Miko on kotona. Myös avopuolison työajat ovat sellaiset, että tämä pystyy usein olemaan iltapäivisin kotona.

Miko ei olekaan ollut iltapäiväkerhossa edes ekaluokkalaisena, vaan hän on saanut touhuta koulun jälkeen omin päin.

Mikon isä on muuttanut Helsinkiin, joten kohta eteen tulee kysymys, milloin Miko saa kulkea Espoon ja Helsingin väliä bussilla. Toistaiseksi hän menee isän kyydillä.

Yksin liikkuminen ei ole Mikoa jännittänyt.

Minna Hurmeen mielestä hänen lapsuudessaan oltiin paljon huolettomampia kuin nykyään.

– Minä kuljin jo 7-vuotiaana yksin bussilla. Silloin oltiin myös hirveän pitkiä aikoja yksin kotona. Vanhempien työnteko oli erilaista: ei ollut mahdollista etätöihin.

Äidin mielestä Mikolle kolme tuntia itsekseen on jo paljon. Asiaa helpottaa, että Miko soittaa yleensä koulun jälkeen ja kysyy lupaa mennä vaikkapa kaverin luo.

Miko sanoo, että yksin liikkuminen ei ole koskaan jännittänyt.

– Kerran tapahtui jotain, mikä ei kyllä ollut mikään maailmanloppu. Menin Isoon Omenaan ja etsin äidin työpaikkaa, mutta olin väärässä kerroksessa enkä löytänyt.

Minna Hurme työskentelee kauppakeskuksessa parturi-kampaajana, ja Miko käy välillä moikkaamassa häntä töissä.

Lähialueen paikka, johon äiti ei halua Mikon menevän yksin, on Matinkylän vanha ostoskeskus, eikä Isoon Omenaankaan ole enää illemmalla asiaa.

– Joskus kun olen lopettanut työt illalla varttia vaille kymmenen, olen nähnyt vielä tuon ikäisiä lapsia juoksemassa kauppakeskuksessa, äiti ihmettelee.

Kallioille pitää päästä

Tienylitykset huolettavat vanhempia eniten, mutta Stella Strömman osaa olla liikenteessä tarkkaavainen. Lapsen reviirit. Kuva Sami Parkkinen

Tienylitykset huolettavat vanhempia eniten, mutta Stella Strömman osaa olla liikenteessä tarkkaavainen.

Helsingin Vallilassa asuvilla Stella, 8, ja Kosmo, 5, Strömmanilla on tärkeä ja huippukiva leikkipaikka aivan kodin tuntumassa. Kadun toisella puolella sijaitsevaa leikkipuistoa reunustavat korkeat kalliot, joilla koko korttelin lapset tykkäävät kiipeillä.

Kalliot ovat alkaneet kovasti kiinnostaa myös perheen kuopusta Atlasta, 1, joka ei sentään vielä osaa kiivetä.

Kosmo vasta harjoittelee yksin ulkoilemista. Hän saa leikkiä omalla pihalla, vastapäisellä naapurien pihalla tai leikkipuistossa, jonne on niin ikään näköyhteys kotoa.

Puistossa hän käy siskon kanssa kahdestaan. Silloin myös kadun ylitys sujuu mallikkaammin kuin yksin.

– En kuitenkaan ajattele, että Stellan pitäisi huolehtia Kosmosta tai että Kosmo jäisi Stellan vastuulle. Kosmo voisi olla puistossa yksinkin, mutta hänellä ei ole ollut hirveää hinkua mennä ihan itsekseen, sanoo äiti Maija Louekari.

Naapuruston leikki-ikäisillä lapsilla on vähän eri rajat kallioilla, ja nämä pitää yrittää ottaa huomioon yhteisissä leikeissä. Kosmolle rajana on kallioiden päällä kulkeva aita, silloin kun vanhemmat eivät ole mukana. Stella saa mennä kaverin kanssa myös aidan toiselle puolelle.

– Antaisin Stellan kulkea aika vapaasti täällä Puu-Vallilan alueella, mutta hän ei ole vielä kovin paljon halunnut. Lähikauppaan hän on mennyt yksin 7-vuotiaasta lähtien, mutta sinne pääseekin suoraan katua ylöspäin.

Kosmo Strömman harjoittelee jo puistoon menoa ilman vanhempia, mutta vanhemmilla on näköyhteys kodin ikkunasta. Oma reviiri. Kuva Sami Parkkinen

Kosmo Strömman harjoittelee jo puistoon menoa ilman vanhempia, mutta vanhemmilla on näköyhteys kodin ikkunasta.

Vasta viime aikoina Stella on alkanut hieman laajentaan rajojaan: hän halusi mennä yksin kirjastoon, jonne päästäkseen joutuu ylittämään myös vilkasliikenteisen kadun.

Lupa heltisi, mutta sen jälkeen hän ei ole käynyt siellä kertaakaan.

Koulumatkan tokaluokkalainen Stella kulkee yhä jommankumman vanhemman kanssa vilkkaan liikenteen vuoksi.

– Koulumatka on noin vartin mittainen, mutta tosi hankala. Matkalla on risteyksiä, joissa ei ole liikennevaloja ja joista kulkee aamukiireisiä autoilijoita. Vielä emme ole uskaltaneet häntä yksin päästää, äiti kertoo.

Jos liikenne häntä huolettaakin, hän haluaa, ettei lapsia varoitella liikaa tai estetä touhuamasta. Niinpä lapset kiipeävät ketterästi pitkin kallioita, joissa on jyrkkiäkin seinämiä.

– Kallio on lapsille tosi ihana leikkipaikka ja sopivan haastava fyysisesti. Minusta lasten pitää saada olla vapaita tietyissä rajoissa, tehdä asioita niin, että itseä vähän hirvittää, Maija Louekari sanoo.

 

Tiukemmat säännöt kuin ennen

Lasten itsenäinen liikkuminen on vähentynyt 1990-luvulta lähtien, ja myös vanhempien lapsilleen määrittelemät vapaudet ovat kaventuneet.

Omin päin kulkeminen opettaa lapsille pärjäämisen taitoja ja aktivoi heitä. Urheilutreenit, joihin kuljetaan autolla, eivät aina korvaa spontaanin rymyämisen vähentymistä.

Kun suomalaistutkijat selvittivät lasten liikkumista 1990-luvulta vuoteen 2011, he havaitsivat, että itsenäinen kulkeminen on vähentynyt eniten maaseudulla.

Lähikoulujen lakkauttamiset ovat pidentäneet koulumatkoja ja lisänneet kyydeillä kulkemista. Suurimmat vapaudet ovat esikaupunkien ja lähiöiden lapsilla.

Koulumatka onkin tärkeää lasten itsenäiselle liikkumiselle. Jos kouluun on mahdollista kulkea itse kävellen tai pyörällä, lapsella on samalla vapaus tutkia lähiympäristöään ilman vanhempien valvovaa silmää.

Muihin maihin verrattuna suomalaiset lapset ovat yhä hyvin vapaita. Suomalaislasten vapautta koulun jälkeen lisää se, että useimmilla molemmat vanhemmat käyvät kokopäivätöissä.

Suomalaiset lapset ovat yhä hyvin vapaita.

Meillä vallitsee luottamuksen ilmapiiri: vanhemmat uskaltavat päästää lapset kulkemaan vieraiden ihmisten keskelle.

Suomalaistutkimuksessa selvitettiin myös sitä, kuinka vanhempien säännöt käytännössä näkyvät lasten liikkumisessa.

2010-luvulla luvat ja kiellot vaikuttivat merkittävästi alakoululaisten kulkemiseen, kun 1990-luvulla yhtä suoraa yhteyttä ei ollut. Jollain tapaa vanhempien kontrolli pelaa siis paremmin nyt.

Lapsen reviirin tärkeitä kiintopisteitä voivat olla yhtä hyvin viheralue kuin huoltoasema. Lapsuuden tutkimuksen dosentti, akatemiatutkija Kirsi Pauliina Kallio Tampereen yliopistosta on kartoittanut usean tutkimushankkeen aikana, miten suomalaiset ja pohjoisenglantilaiset lapset ja nuoret mieltävät itselleen tärkeitä paikkoja.

– Ei ole olemassa yhtä lapsen maailmaa. Se riippuu siitä, millaista elämää elät, mistä asioista olet kiinnostunut, asuuko osa perhettä eri osoitteissa, kuinka laaja on ystäväverkosto tai onko perhe muuttanut paljon.

Treeneihin kulkevalla lapsella oma lähialue voi jäädä vähemmän merkitykselliseksi, kun koiran kanssa ulkoilevalle lähistön kivenkolot ja pikkupolut tulevat tutuiksi.

Tutkimuksessa lapset ilmaisivat, että heihin luotetaan.

Kaveriporukoissa leikkipaikat muotoutuvat sen mukaan, kenen kotona ja pihalla on kivointa: missä esimerkiksi saa leikkiä rauhassa ilman liutaa pikkusiskoja ja -veljiä.

Vaikka aikuiset nostalgisoivat vapaata haahuiluaan lapsena, Kallion mukaan nykylapsetkaan eivät koe elävänsä rajoitettua elämää.

– Tutkimuksessamme lapset ilmaisivat, että heihin luotetaan: he voivat itse arvioida, missä heidän on sopivaa kulloinkin liikkua ja oleskella.

Kännyköitä voi ajatella kontrollivälineinä, mutta samalla ne ovat vapauttaneet lapsia kulkemaan.

– Lapset saavat olla yhteydessä sinne tänne ja pitää yllä sosiaalisia verkostoja ilman, että vanhemmat seuraavat heidän sosiaalista elämäänsä. He myös saavat liikkua vapaammin puhelimen kanssa, koska ovat tällöin aina tavoitettavissa, Kallio sanoo.

>Marketta Kyttä, Jukka Hirvonen, Julie Rudner, Iiris Pirjola, Tiina Laatikainen: The last free-range children? Children’s independent mobility in Finland in the 1990s and 2010s. Journal of Transport Geography (2015).